Hej pä dig... och mig! Ihan aluksi, vannon kautta paatuneen sydämeni, että on ihan täysin puhdas sattuma, että PÄIVÄLLEEN TASAN viisi vuotta sitten aloitin blogini ja että nyt PÄIVÄLLEEN TASAN viisi vuotta myöhemmin sinne palaan. Tai palaan ja palaan, ainakin nyt edes siksi aikaa, kunnes saan tämän kamalan ahdistuksen pois.

Blogilla sama aihe kuin ennenkin? Valitettavasti.

Ehkä on aiheellista tehdä pieni aikalisä. Olen Laura (edelleen), 26 vuotta, melkein turkulainen, en enää opiskelija vaan perusduunari. Pusersin koulun loppuun vuodenvaihteessa ja nyt työskentelen huonosti palkatussa, epäergonomisessa, tosi vastuullisessa ja ennen pitkää luultavasti burn outin aiheuttavassa kaikin puolin aliarvostetussa ammatissa. Ammatistani riittäköön tuo, vaikkapa kröh kröh anonymiteetin suojelemiseksi. Ja jottei tästä nyt saisi ihan väärää kuvaa, niin tarkennettakoon, että oikeasti kuitenkin pidän työstäni. Se on jännittävää, monipuolista ja tarkkaa. Vannon tämänkin kautta paatuneen sydämeni. Minusta on ihan oikeasti kiva aamuisin herätä ja mennä työpaikalle - jos nyt voi ylipäänsä olla kenestäkään kiva aamuisin herätä ja mennä työpaikalle.

Tähän väliin pakollista taivastelua: aikamoinen sattuma kyllä, että 4.4.2007 eli viisi vuotta sitten kirjoitin Yhden naisen orkesterin ensimmäisen tekstin, ja nyt 4.4.2012 palaan tänne! Mikä on etiäisen vastakohta? Takiainen? Kai tämän sattuman voisi selittää jollain alitajunnan potkulla takalistolle, ken nyt sellaiseen ylipäänsä uskoo (minä en ole vielä päättänyt, että uskonko). Olkoot blogin nimi, kategoriat, ulkoasut ynnä muut samoja. Kelpasivat silloin, joten kelpaavat nytkin.

Sitä paitsi pidän edelleen blogini nimestä. Aluksi meinasin nimetä sen Apinaorkesteriksi, mutta sitten ajattelin ettei apinoita ole kuin yksi (=minä) joten se olisi harhaanjohtava. Yhden apinan orkesteri ei kuulostanut hyvältä, joten sitten siitä tuli Yhden naisen orkesteri. Voilà.

Sinänsä tosi ahdistavaa ja jollain tavalla lapsellistakin, että viisi vuotta myöhemmin piehtaroin täysin samoissa ongelmissa. Minulla on ikäkriisi. Lähestyn kolmeakymppiä ja angstaan edelleen kuin joku kakara, syömishäiriöinen KAKARA. Ja vaikka minulla nyt sattuukin olemaan korkeakoulututkinto, ammatti, kiva vakityö (eh eh ollut sellainen kokonaista kolme kuukautta), kiva kämppä ja ihana avomies (inhoan tuota sanaa, olkoon mieluummin poikaystävä), päällimmäinen ajatus on se, että en ole elämässäni saavuttanut juurikaan mitään. Ja on aika helvetin säälittävää, että 26-vuotiaana ei ole tehnyt elämällään oikeastaan yhtään mitään. Minulla on samaan aikaan sekä kova perheenperustamis- ja pesänrakennustarve että kurniva elämännälkä ja näännyttävä seikkailunjano, plus sitten tällainen epämääräinen ahdistus ja... syömishäiriö. Inhoan edelleen tuotakin sanaa. Olkoon mieluummin vaikka ruokavamma.

Ajatus pomppii ja on vaikea jäsennellä tekstiä, kun en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään.

Ja vaikka elämässä pitäisi olla ja onkin isompiakin asioita kuin itkeä iltapalaksi syötyä kakkutaikinakipollista, niin tämä mokoma ruokavamma on välillä niin pinnassa, ettei millään muulla ole merkitystä. Aamuisin peilistä tuijottaa turvonnut possu, enkä silti välitä tehdä asialle mitään. Sitten toisinaan taas välitän, ruoskin itseäni, puristelen läskejäni ja muutenkin kannan harteillani koko maailman tuskaa. Sitten taas syön. Napsin. Ostan karkkia, syön leipää, otan keksin työpaikalla kahvitauolla. Mietin ruokaa vähän koko ajan. En oikeastaan enää ahmi. Jäätelön ostaminen kotimatkalla ei enää johta infernaaliseen jääkaapinrosvoukseen tai vielä infernaalisempaan morkkikseen. Silti tunnen epämääräistä ahdistusta ruokaa, läskiä, pahaa oloa, naistenlehtien näin laihdut 5kg -artikkeleja, karkkipäiviä ja kaikkea syömiseen liittyvää kohtaan. Ja olen totta puhuen kiusallisen tuhdissa kunnossa nyt.