Hyvää päivää. Minun nimeni on Laura ja minä en ole syömishäiriöinen, olen sattumoisin vain LIHAVA. Yritän siis soveltaa itseeni taas vaihteeksi käänteistä psykologiaa, en kiellä itseltäni mitään paitsi sairaalloisen ahmimiseni olemassaolon. En jaksa enää olla mielisairas ja masentunut ja syömävammainen.

Näissä järkyttävissä eilisillan tapaisissa pohjakosketuksissa on ainakin se hyvä puoli, että niiden jälkeen tsemppaan täysillä (ainakin muutaman päivän ellen siis ratkea kunnon syömäputkeen). Ja nyt aion hitto vie tsempata NIIN täysillä lähinnä henkisellä tasolla etten koskaan ennen. On niin helvetin rasittavaa käydä nukkumaan niin huonossa olossa, että pyörryttää ja oksettaa samaan aikaan. Positiivista tässä on se, etten sentään kuitenkaan oksenna - luojan kiitos inhoan laattaamista niin paljon ettei minusta ikipäivänä olisi bulimikoksi. Tämä on niin surullista, rumaa. Väärinkäyttää ruokaa ja turmella omaa kehoaan käyttäytymällä kirjaimellisesti kuin porsas. Jos näkisin itseni ulkopuolisen silmin, halveksisin itseäni.

Mutta tänään maaliskuun ensimmäisenä päivänä aloitan uuden elämän siitäkin huolimatta että heräsin mieltä musertavassa sokerikankkusessa huoneen lattia kuorrutettuna karkkipapereilla ja tukka likaisena ja paskanmaku suussa. Nyt siivoan "entisen elämäni" raadolliset jäljet näkymättömiin. Pesen pyykkiä ja menen köpöttelemään ulos muka lenkille kipeistä polvistani huolimatta ja laitan kunnon ruokaa ja pakotan itseni syömään sitä normaaliin aikaan normaaleja annoksia ja opiskelen ja lasken paljonko opintotuesta pitää maksaa takaisin laiskottelun takia ja olen normaali olen normaali olen normaali.

Että voi ihmisen elämä olla köyhää ja turhanpäiten monimutkaista. Omaa syytä kaikki ja se siinä niin raivostuttavaa onkin...