Tällä nimenomaisella sekunnilla, tai no itse asiassa aamusta asti, voisin myydä vaikka mummoni, oi mummorakkaani jolta sain tänään kirjeen ja 20 euroa rahaa, pussillisesta sokerista ja rasvaista ja lisäainekyllästettyä candykingiä. En tajua, mistä tämä himo yhtäkkiä tuli, enhän ole syönyt irtokarkkia koko joululomana enkä sen jälkeenkään (!!!). Itse asiassa voisin kaluta vaikkapa sängynjalkoja, niin hirveästi ahmituttaa. Sen siitä saa kun antaa ahmimispirulle pikkusormen. Menee taas muutama päivä kituessa, kun ei saa tätä mättövaihdetta pois päältä.

Tänään siis en kuitenkaan ole ahminut, vaikka hankalaa se kyllä on ollut.

Helvetin hankalaa.

Tuskallisen hankalaa.

Tunnen oloni porsaaksi. Isoksi lihavaksi porsaaksi. Vaikka kävin kaksi kertaa lenkillä ja pyöräilin koulumatkat vastatuulessa (ja olin siis hiestä läpimärkä), vatsani näyttää vuoren kokoiselta ainakin omissa silmissäni (tosiasiassa se on aina sen kokoinen, Hyvinä Päivinä vain kuvittelen sen pienemmäksi). En jaksanut pestä tukkaa kouluun ja päälleni vedin pahimmat saderytkyt mitä löysin. Ei pitäisi tehdä noin. Kai sitä voisi ihmisarvonsa säilyttää vaikka ahmiikin.

En kuitenkaan ole ahminut. Vielä. No hyhhyh, enkä aiokaan. Ei ole mitään järkeä pilata huomistakin. Pitäisi olla tyytyväinen mutta kun en ole. En muista milloin olisin viimeeksi ollut itselleni yhtä raivoissani yhdestä pikku repsusta. Mutta kai tämäkin on vain hyvä, jos se saa minut paremmin pysymään remmissä. Olen ollut liian lepsu.

Voiko muuten perjantaihin mennessä laihtua yhden vaatekoon...?

Ei voi, jos haluaa opetella syömään oikein ja välttää seuraavan viikon hullun mättöputken.

Mutta tämä ei ollut se vastaus jonka halusin kuulla.