Lapset, korvat kiinni, Laura-täti kiroilee ja manaa.

Munasin.

Irtokarkkia.

Se tavallinen tarina: yöllä ei saa unta; herää kyrpä otsassa; miettii koko päivän mennäkkö kauppaan vai ei; ahmii koko päivän mitä tahansa sotkua jota vaan kaapin kätköistä löytyy; ryntää kauppaan rönttävaatteissa viime hetkellä; ahmii aivonsa pellolle; rypee itsesäälissä ja mahakivussa koko loppuillan; päättää huomenna tai viimeistään uutena vuotena aloittaa tosissaan elämäntaparemontin.

Koko ensi viikon olen syömättä saatana. Penniäkään en kauppaan kanna. Nollatoleranssi ja herkkulakko. Ruokalakko. Montakohan päivää menee että maha tottuu vesikuuriin tämmöisen karkkiröykytyksen jälkeen? Havahdunkohan tosiaan vasta sitten tähän tilanteeseen kun isoimmatkaan vaatteet normikaupoista ei mene päälle ja verensokeri huutaa jatkuvasti hoosiannaa? Sitäkö minä haluan häh, haluanko, mitä?!? Olen niin raivoissani itselleni että puren kohta pääni poikki. Että voi ihminen olla  t y h m ä . Jos jossain koskaan tapaatte pöljempää tapausta niin tuokaa näytille, ei vedä vertoja minulle, olen varma.

Oliko minulla tänään mitään syytä ahmia? Ei. Onko minulla koskaan, kun oikein järjellä ajattelee? Ei. Vihaan vihaan vihaan tätä lihavaa olemustani, kotona itsesäälissä rypemistä, sitä että olen tehnyt jääkaapista itselleni vankilan.

Nyt menen juomaan noin kymmenen litraa vettä koska suklaa janottaa niin maan helkkaristi. Sitten hakkaan vähän päätä seinään. Ja jossain vaiheessa käyn ehkä pallomahani kanssa nukkumaan. Mitään muutakaan seuraa en tällä hetkellä saa enkä kyllä haluakaan. H e l v e t t i !!