Tämän päivän ruokapäiväkirja olisi niin naurettavaa luettavaa, etten edes viitsi laittaa sitä tänne. Olen ihan vasta vähän aikaa sitten alkanut edes pitää sellaista omaan yksityiseen paperipäiväkirjaani, koska Hanna Partanen sanoi Olet mitä syöt -ohjelmassa että ihminen laihtuu automaattisesti kun kirjoittaa syömiset ylös. Sori Hanna, ei toimi tällä tytöllä. Eli siis huono olo, mutta napsin silti ranskanpastilleja (kävin aamulla ostamassa uuden pussin). Ehkä tiedostamatta tai tiedostaen TOIVON, että tulisi niin huono olo että oksentaisin, sitten voisin hyvällä omallatunnolla mennä psykiatrille itkemään, että minulla on syömishäiriö. En nimittäin edelleenkään osaa pitää tätä liian kauan jatkunutta syömisshowtani varsinaisena sairautena, pelkkänä itseaiheutettuna kärsimyksenä. Vihaan ja häpeän itseäni.

Eli tänään on ollut ns. "jopa jauhoja pussista" -päivä. Täytyy melkein onnitella itseään, että pystyn keksimään ahmittavaa tyhjyyttään ammottavista kaapeista - enhän ole jaksanut käydä marketissa muuta kuin ostamassa pikapikaa karkkia ja jäätelöä. Olen edelleen pyjamassa ja koko päivän olen blogannut ja tehnyt (ensimmäistä kertaa elämässäni!!) sanaristikoita. Säälipaska, se minä olen. Huomenna alkaa kesäkuu, ja minun piti olla niin saatanan hyvässä kunnossa sekä henkisesti että ruumiillisesti tänä kesänä, mutta paskat.

En jaksa tavata ketään vaikka tiedän varsin hyvin, että eristäytyminen vain pahentaa kaikkia ongelmiani. En jaksa teeskennellä iloista, en myöskään jaksa puhua kellekään naurettavaista ongelmistani. En jaksa katsella miten kaikilla muilla menee niin helvetin hyvin ja miten onnellisia ja tasapainoisia ne on ja miten niillä kaikilla on sievät pienet kodit ja sievät pienet vartalot ja sievät pienet pankkitilit ja työpaikat jne jne jne. Enkä minä edes ole kateellinen puolisoista tai rahasta tai muusta materiasta, tahtoisin vaan olla o-n-n-e-l-l-i-n-e-n minäkin itseni kanssa omassa elämässäni.

Tavallaan tähän ikään mennessä olen oppinut hyväksymään itseni melko hyvin. En vaan ole sellainen  tasapainoinen ihminen, joka saa kicksinsä tasapaksusta arjesta. Olen enemmän tai vähemmän taiteilijasielu, ikuinen taivaanrannan maalari ja haihattelija, se joka tulee aina olemaan vähän hukassa ja etsimään itseään. Pidän siitä, tavallaan, mutta elämä olisi varmaan sata kertaa helpompaa jos olisin vähän toisenlainen. Mutta silloin en olisi MINÄ. Eli kaikessa monimutkaisuudessaan: olen enemmän eksyksissä kuin koskaan ennen, mutta tavallaan myös eniten perillä. Tätä tämä on, ma petite vie à moi.