Tänään minun ei ole edes tehnyt mieli ahmia. Uskotteko? Minä en. Minun, parantumattoman karkkiholistin ja tunnesyöpön, pieneen mieleen ei ole tänään pälkähtänytkään syödä jääkaappia, joka kerrankin sisältää mm. jugurttia, margariinia, lihapullia, Heinz-ketsuppia, maitoa, leipää, makaronia, juustoa, leikkelettä, kermaviilikastiketta, kurkkusalaattia ja kaikkea muuta hyvää KUNNON ruokaa, tyhjäksi tai jäystää vielä ovenkarmejakin jälkkäriksi.

Olen helvetin ylpeä itsestäni.

Tänä aamuna kävin pitkästä aikaa kunnon juoksulenkillä. Joululomalla liikuntaa ei tullut pahemmin harrastettua, koska olin kipeänä ja koska vanhempieni luona maalla ei ole katuvaloja eikä siis illalla viitsi yksin ulos mennä (ja vanhempien suostutteluun ja lenkkiseuran aneluun tuskastuu nopeammin kuin sohvalla möllöttämiseen). Tuntui taivaalliselle. Juoksin lempireittiäni joen rantaa ja hengitys höyrysi pakkasessa ja tuntui niin hyvälle vain juosta ja juosta ja juosta.

Olen edelleen helvetin ylpeä itsestäni.

Kyllä minä tiedän, ettei syömishäiriöni ole vielä läheskään kuopattu - olisipa se aikamoinen ihme, haha, joululomalla ahmimisesta eroon. On vaan niin vapauttavaa kerrankin olla niin, ettei ole ähky ja morkkis ja ahmimishimo koko ajan päällä ja mielessä. Olen pahoillani, lähinnä ihan vain itseni takia, kaikesta siitä energiasta jonka olen tähän juttuun laittanut - tarmonsa kun olisi voinut kohdistaa niin moneen kivempaan ja tarpeellisempaan asiaan.

Huomenna alkaa koulu ja olen aika innoissani siitäkin, kerrankin. Saan taas takaisin arkirytmini, tai pikemminkin voin alkaa rakentaa sellaista. Tuntuu uudelle ja jännittävälle opetella laittamaan ruokaa ja käymään lenkillä ilman pakkoa. Kuinka sitä voikin olla pienestä onnellinen itsensä kiduttamisen jälkeen.

Ja älkää pelätkö, kunhan toivun tästä epätavallisen seesteisestä olotilastani, niin sitten saatte taas lukea sellaista läskiangstia että kahvikupeiltakin kuumenee korvat. En minä ole terve, leikin vain.

Hah.

Elämä on iiiiiiiiiiihanaa. (Tätä en sitten sanonut minä, kyyninen paska.)