Vai kirjoitetaanko se noin? No ihan sama. Sain sitä hevonpaskaa niin ison kasan koneelle että huomiselle jää lähinnä sivunasettelu ja pahimpien paskakokkareiden korjailu ynnä muu pikku lisäily ja parantelu mikä ei koko päivän koneella istuneena enää tänä iltana onnistu. Jeeeee! Enkä ostanut edes sitä karkkia!

Muuten päivä menikin sitten ihan perseelleen (apua kiroilen kuin turkkilainen, kipaisenpa pesemään suun saippualla ja tulen takaisin).

(*Voisi ahmia vaikka hedelmille tuoksuvan käsisaippuansa.)

Niin siis päivä meni ihan himpula pimpulaksi koska söin kuin sika, taas tyhjistä kaapeista suunnilleen leivänmurutkin leipäkorista. En tajua, mistä sitä ahmittavaa kaappiin sikiää. Tai sitten minulla vain on mahtava mielikuvitus (ja olematon makuaisti), koska semmoisia sörsseleitä mitä tänäänkin epätoivoissani kehittelin, ei todella tulisi varmaan kellekään muulle edes mieleen. Eli tänään oli (TAAS) ns. jauhoja pussista päivä, vaikka herranjestas en ole voinut pitää jauhoja kaapissa viikkokausiin, siitähän saisi vaikka leipää.

Päätin, etten mene kauppaan ennen kuin puurohiutaleet ja rehut loppuu. Jos olen ahmimatta niin ne kestävät ainakin torstaihin. Rahat loppuu ja luonnollisin karsittava olisi - tadaa - ahmiminen ja järjetön karkinmättö. Itse asiassa se on ainoa, josta voi enää karsia. Nojaa Hesarin voisi perua mutta mieluummin vaikka järsin sitä sitten ruuaksi.

Olen ahminut joka päivä lievemmin tai vähemmän lievemmin varmaan jo parin kuukauden ajan. Ennen sentään välissä oli satunnasia jopa puolenkin viikon ahmimattomia jaksoja, jolloin sai edes itsetuntoaan vähän paikkailtua. Nyt vaan... ahmin. Elämäni sisältö on ahmiminen. Ja jos en ahmi niin ainakin ajattelen sitä. Ahmin, siis olen.

Milloin minusta tuli tällainen pohjaton meritursashirviö? 

En edes viitsi yrittää tähän nyt jauhaa jotain positiivista pask... himpula pimpulaa siitä, kuinka huomenna on päivä uusi ja kaikki tulee taas hyväksi. Kun ei se tule.