Tunnustan: puolentoista viikon tiukan karkkilakon jälkeen tänään ostin karkkia sen enempää asiaa ajattelematta. Mutta en candykingiä. Ja paljon pienemmän pussin kuin pahimpina sikapäivinä. Ja se oli leffaan. Ja leffamässäystähän ei lasketa.

Kävin katsomassa elokuvan Once. Itse asiassa katsoin sen kaksi kertaa kun toinen näytös alkoi heti perään. Se oli paras elokuva jonka olen pitkään aikaan nähnyt, ehkä jopa paras koskaan. Vähän eri tasoa kuin joku miltei oksettava Sex and the City jonka kävin katsomassa toissaviikonloppuna puhtaasti uteliaisuudesta - minä en usko että aito onni tulee Louis Vuittonin laukusta. (Mutta silti ostin tänään itse uudet kengät kun oli palkkapäiväkin.)

Ei minua ne karkit vituta vaan se, että tälläkin hetkellä jatkan ahmimista. Kuten eilen illalla: pelkäsin oikesti että vatsanahkani ratkeaa. Jospa vaikka huomenna saisin taas itseni kuriin.

Voihan perhana, ikkunani alla on taas iso lokkilauma. Mistähän helvetistä ne ovat tähän keksineet asettua? Alkavat mokomat melskata aina aamuyöstä niin ettei edes nukkumaan pysty.

Niin siis lokeista läskiin. Olen läski ja sellaisena pysyn jos en lopeta tätä jokailtaista ahmimistani. Ja tätä ruikutustani. Varmaan se ihra valittamalla sulaa. Huoh. Motivaatio on kyllä huipussaan mutta en saa sitä näkymään käytännössä. Mutta ainakin ruokakaappini on taas ihan tyhjä kaikesta "vaarallisesta" ruuasta jota olen jossain optimistisuuspuuskassa mennyt ostamaan, joten huomenna on lähes mahdotonta ahmia - ellen sitten mene itsekurittomana ja mielikuvituksettomana lössykkänä kauppaan ostamaan hotkittavaa.

Syömishäiriö pilaa elämän.