Mitä enemmän panikoin ja syön ja syön ja panikoin, sitä enemmän kirjoitan tänne.

Minulla on nyt se ah-niin-helkutan-tuttu sokerimaanisuuskohtaus. Tiskasin. Kirjoitin esseetä. Suunnittelin täydellisen elämän ensi viikoksi. Panikoin. Panikoin vähän lisää. Päivitin facebookia. Inhoan facebookia. Pesin hampaat. Pesin hampaat uudelleen. Se ikäänkuin kuvainnollisesti pesee paskan maun pois suusta. Googletin mitä ahmimisesta seuraa. Ylipainoa, masennusta, rytmihäiriöitä, aineenvaihduntahäiriöitä. Ylipainoa ylipainoa ylipainoa. Minusta EI tule ylipainoista.

Ei maailma tähän päivään kaadu eihän. Vaikka nyt tuntuu että taivas rojahtaa niskaan ja liiskaa tämän lihaisan ruhon, niin huomenna voi olla ihan hyvä päivä eikö. Huomenna en ahmi. Vaikka on menkat ja maanantai ja aion lintsata ja hirveä koulustressi ja niin edelleen, niin en ahmi.

Tämä itseinho on jotain ihan järjetöntä. En ole ennen tajunnutkaan, miten paljon sitä voikaan ihminen itseään halveksia. Voi kuinka naiivi sitä ihmislapsonen onkaan ennen kuin muuttuu ahmivaksi hirviöksi. Eikä se itseinho edes auta mitään! Ajatelkaa jos vielä ryyppäisin tähän päälle. Silloin en varmaan olisi enää tässä. Nytkin alan olla niillä rajoilla että kestänkö elää itseni kanssa. No höpönlöpö, pakko kai se on kestää.

Jänistin vähän sen terkan suhteen. En ole nimittäin saanut varattua sinne aikaa.

Huomenna aloitan viikon kestävän Uuden Elämän. Sitten saan taas repsahtaa kunnes kokoan itseni taas jouluksi.

Tänä syksynä olen lihonut ihan tajuttomasti, nukkunut huonommin kuin ikinä ja liikkunut paljon vähemmän kuin ennen. Tätäkö minun työelämäni alalla X tulee olemaan, jos jo opiskeluaika on tällaista? Päivä päivältä tuntuu enemmän siltä, että olen vihdoin löytänyt sen oman juttuni, mutta voi herranjumala tätä stressin määrää. Tai sitten minä vaan en osaa kontrolloida sitä niinkuin en näköjään yhtään mitään, ainakaan omaa suutani ja sitä mitä sinne uppoaa.

Stressi kaikkine lieveilmiöineen lihottaa ja ahdistaa.