Tolkuton ahmiminen on siis minulle se suorin tie. Yhdessä viikonlopussa romutin taas monen päivän, jopa monen viikon, edes kohtuullinen onnistumisen. Tuntuu, että kaikki mitä onnistuin laihduttamaan ja saamaan pääni sisällä kuntoon (nyt en jaksa mällätä muuta kuin että olen LÄSKI LÄSKI LÄSKI ja ihan sama mitä ajattelen ja teen kunhan vain olisin LAIHA), on nyt täällä taas. Tänään en sentään ostanut lisää ahmittavaa, mutta ahmin kaikkea muuta mitä ikinä vain kiinni sain (ja en edes pidä herkkuja kotona, minulla vaan on niin mahtava mielikuvitus, että keksin mussutettavaa ihan mistä vaan, eikä sillä maullakaan kai enää niin väliä, kunhan saa maha täytettä).

Tuntuu niin toivottomalle. En ikinä enää pääse takaisin normaalikelkkaan, kun kerran siitä putosin.

En uskalla soittaa kotiin, koska arvaan jo valmiiksi mitkä tunnelmat siellä on, ja siitä ahdistuneena ahmisin vielä tätäkin enemmän. Olen siis kylmä ja tunteeton koska en soita. Ahdistaa ihan järjettömästi mennä perjantaina sinne. Taidan sittenkin mennä lauantaina vasta. Yksi päivä armoa lisää. Minusta olisi ollut niin taivaallista, jos olisin kerrankin voinut mennä kotiin hyvillä mielin. Olisi ollut kiva panostaa juhlissa vähän ulkonäköönkin, koska siitä on aikaa, kun olen viimeeksi vetänyt edes ihmismäiset vaatteet päälle. Olisi ollut kivaa, jos minulla olisi kerrankin edes VAIKUTTANUT olevan normaali perhe ja normaali elämä.

Masentaa kirjoittaa tällaista ja masentaa jos en kirjoita. Masentaa että masentaa ja ahdistaa kun masentaa ja ahdistaa että ahdistaa ja kohta alkaa pyykkivuoro jotta voin huomenna aloittaa elämäni kokoamisen taas alusta, mutta en pysty liikkumaan, kun olen taas niin lamautunut tästä tilanteesta, ja jos en saa noita pyykkejä tänään helvettiin tuosta niin palaset on edelleen ihan sekaisin enkä ikinä pääse tästä ulos jos nytkään siis.

En tajua miksi ahmin. En vaan tajua, ja sekin ahdistaa. Töissä oli kiva päivä. Minulla oli eväät joten ahmiminen ei edes johtunut nälästä. Söin jopa kunnon ruokaa kotiin tultuani. Oli mukavaa kävellä sateessa kotiin, läpsytellä saappaat jalassa lätäköissä ja katsoa Prisman valoja että lälläslää, tänään en vierailekaan karkkikuninkaan luona. Minä en voi vaikuttaa vanhempieni väleihin, mutta niiden välit vaikuttaa minuun enemmän kuin tahdon edes itselleni myöntää: nyt ahmin pelkästään siksi, että niillä menee (hehe, taas vaihteeksi) huonosti. En minä ketään syytä, paitsi itseäni, mutta olisi vaan niin paljon helpompaa jos olisi edes yksi ongelma vähemmän. Oliko tuo vastaus kysymykseen miksi ahmin?

                                                        * * * * * *

Nyt otan itseäni niskasta kiinni (*naps) ja lakkaan tässä itsesäälissä rypemisen. Pesen ne helvetin pyykit ja imuroin ja järjestelen vaatekaapin ja maksan laskut. Alkaa todella tulla RAIVO itseni suhteen. Ihan kuin olisin maailman ainoa ongelmatapaus (ei toisiin vertaaminen auta, mutta on olemassa minua lihavampia ihmisiä ja niitä, joilla ei ole minkäänlaista perhettä). Lopeta Laura, lopeta, ja tee asioille jotain.

Saatana. Iäääääh.