Tänään ja eilen ja suurimman osan ajastani olen syönyt kuin porsas. Ei sitä ahmimiseksi voi kutsua, koska kerrankin olen pystynyt erottamaan tunteet ruuasta, mutta mussun mussun mässyn mässyn suu käy ja mieli on matala(hko). Karkinhimo on valtava. Tänään lusikoin siirappia purkista (kas kummaa kun sellaista olikin kaapinperälle jäänyt) kun en muuta sokerista suostu kotiin ostamaan. Ja paskat ravitsemusasiantuntijoiden neuvosta, että kunnon ruoka päivällä pitäisi makeanhimon poissa (tänään juuri näin saimme Kauneudesta & Terveydestä lukea), minulla ainakin himo vaan yltyy mistä tahansa ruuan hajustakin... Tai sitten olen vain luonnonoikku läskikasa sokeriholisti.

Yritän taas vältellä kaikkea ruokaa paitsi lounasta koululla. On kai yksi kunnon ateria päivässä (eikä mitään muuta) pientä edistystä siihen, että vetää kaapit ja kruunatakseen vahingon vielä kaupan karkkihyllynkin tyhjäksi epämääräiseen aikaan vähintään kuusi kertaa viikossa. Koululla ei ole ahmimisen vaaraa, koska vaikka ruokana olisi öljyssä käristettyä voita, ei lautaselle saisi mahtumaan niin isoa annosta että siitä tulisi morkkista (tai ei ainakaan pitäisi). Lisäksi saa vielä TASAPAINOISEN aterian maitoineen ja leipineen mitä siis en ole harrastanut vuosikausiin. Eläköön opiskelijaruokalat.

Kotona sitten. Tänäänkin huomasin taas, miten ahmiminen on ennen kaikkea TAPA. Olen yrittänyt keksiä joka illalle jotain edes pientä tekemistä (koulukirjojen päällystäminenkin on saavutus minulle) mutta on niin helvetin väsyttävää taistella koko ajan itseään vastaan. Ja vielä tyhmemmälle se tuntuu, kun tietää, miten haitallista ahmiminen on ja miten hyvää tekisi vaan olla normaali, olla ahmimatta.

Mutta yhtä kaikki, tämä karkinhimo tappaa minut. Minun tekee mieli ihan kaikkea, karkkia, keksejä, marjapiirakkaa, jäätelöä, leipää, muroja, rasvaista jugurttia, kuivattuja hedelmiä, kakkua, leivoksia, pullaa, raviolia, nuudeleitä, jopa sipsejä ja hampurilaisia ja ranskalaisia ja naapuria (no se on kyllä aika hot) ja pizzaa ja äitin lihapullia ja kanankoipia. Yritän olla itselleni armollinen ja sallia itselleni niin paljon juuri kouluruokaa ja hedelmiä ja vihanneksia esimerkiksi kermaviilidipin kanssa kuin jaksan syödä, siis niin paljon kuin jaksan syödä, eikö kuulostakin mukavalle, mutta silti pääni huutaa karkkia karkkia karkkia.

Torstaina on bileet jonne aion mennä ja vituttaa jo valmiiksi olla tällainen norsu, varsinkin kun ne on semmoiset näyttäymis/kauden avajaisbileet tuolla uudessa koulussa. Yritän kuitenkin vain olla välittämättä, sillä en varmasti jätä menemättä olin sitten se Silja Europa vai en. Viime vuonna saatoin jättää jopa tunnille menemättä sen takia kun satoi, puhumattakaan nyt ns. läskipäivistä, nyt en enää sitä halua tehdä.

Eräs ystäväni sanoi kerran jotenkin niin, että välillä tekisi mieli vain halata itseään ja sanoa että voi ressukkaa kun rääkkää itseään näin julmalla tavalla. Ei itseään pitäisi kohdella näin. Ainoa ihminen joka tulee varmasti pysymään elämässäni olen minä, eikä siksi pitäisi koskaan antaa syömishäiriön päästä näin pahaksi. Tänä iltana tuntuu kuin koko elämäni olisi umpisolmussa ruuan takia. Hullua, eikö.