Pääsin perjantaina katsomaan futur-kotiani. Minusta tulee onnellinen nainen puolentoista viikon kuluttua. Niin onnellinen. Se asunto oli  t ä y d e l l i n e n . Pelkäsin tätäkin kamalampaa (no tästä pahempi kämppä olisi jo saavutus) haisevaa rotankoloa jossa naapurit luukuttavat amispoppia täysillä ja jonka ikkunoista tulee läpi ja katto vuotaa, mutta uusi kotini onkin vuosi sitten remontoitu ja tosi nätti, sopivan kokoinen, mukavan tuntuiset naapurit, kaikin puolin ihana! En malta odottaa, että pääsen muuttamaan. Puolitoista viikkoa, Laura, puolitoista viikkoa. Ei se ole enää paljoa kun on kärsinyt jo puolitoista vuotta.

Vanhempani tosin ryykäävät tänne heti kuun vaihteessa "muuttoavuksi". Minulta ei tietenkään kysytty mitään ja ei kai noita voi liikkumasta kieltää.

Syöminen sitten... Pidin karkkipäivän eikä siitä tullut putkea. Hyvä. Eilen en ahminut yhtään, tänäänkin vain lievästi. Ihan hyvä sekin. Huomenna yritän kovasti taas nollatolarenssia. Olin koko viikonlopun töissä ja pelkäsin koko ajan, että ratkean. Tahdonvoima oli kyllä lujilla - mutta se kesti. Minä en halua olla ahmija. Minä en halua ahmimalla pilata sitä, että vihdoin pääsen oman elämäni alkuun - sillä niin minä muuton ja tästä hullusta ruokastressaamisesta irti pyristelyn käsitän. Minä en halua olla sairas enää päivääkään (uudesta) elämästäni.