Heh, uuden elämäni toinen päivä ja metsään meni. Ongelmani taitaa olla se, että kyllästyn niin kovin helposti, yhden hyvin menneen päivän jälkeen uskottelen itselleni laihtuneeni niin paljon, ettei pikku ahmaisu näy missään. Joten tänään kotiin tullessa (kävellessäni töistä ajattelin kyllä vielä miten hyvin päivä on onnistunut ja minnekä sitä menisi lenkille illalla) sitten ahmaisin. En mitenkään pikusti. Voitelin rusipalaa ruispalan perään siihen asti kunnes EILEN ostamani margariini loppui. Jatkoin jugurtilla (nyyh, kalliit Danone-EVÄSjugurtit kuin kankkulan kaivoon), puurolla ja luoja ties millä. Tyhmää tässä on se, että eilen otin jääkaappiin sulamaan valmiin annoksen oikeaa ruokaa, väkersin salaatitkin ihan valmiiksi ja paskat, en edes vilkaissut niihin iskiessäni kiinni leipäpussiin. Nyt vituttaa, koska torpedoin ruispalaähkylläni koko illan mainiot lenkkisuunnitelmat - tänään olisin töiden jälkeen jopa jaksanut vähäsen juostakin.

Vuosi sitten olisin tässä tilanteessa raahautunut vatsa repeämäisillään kauppaan ostamaan karkkia "kun kerran mokasin niin mokataan sitten kunnolla jahuomennaalkaauusielämä" -mentaliteetillä. Nyt en edes harkitse sitä. Totta kai olen iloinen tästä pienestäkin kehityksestä, mutta kauanko paraneminen loppujen lopuksi kestää jos tuollaisen opetteluun menee jo noin kauan? En myöskään ymmärrä, miten jaksan olla tämän suhteen niin helvetin optimistinen. Joka aamu (paitsi tiettyinä paska-aamuina kun on edellisenä iltana vetänyt ruokaa kaksin käsin aamuviiteen asti) jaksan uskoa, että paranen ja laihdun ja voin laittaa farkut jalkaani suunnittelematta sitä (=paastoamalla) kolmea päivää etukäteen. (Tänään minä kyllä oikeasti laitoin farkut jalkaan varmaan ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen ja jessus kun ne puristi!) Joudun siis joka aamu aloittamaan uuden elämän, koska munaan joka ikinen ilta. En keksi mitään keinoa lopettaa tätä kierrettä.

Mutta silti huomenna yritän taas. Kirjoitan taas paperille uuden tyhmän suunnitelman ja yritän noudattaa sitä. Yritin laskea eilisen kaloreita, mutta lopetin kun huomasin järkyttyväni miten vähästä 200 kcal tulee täyteen. En halua alkaa neuroottiseksi, joten lopetan tuon ihan alkuunsa, näin nimittäin jo itseni repimässä hiuksia päästäni yrittäessäni ynnätä kaloreita esimerkiksi ruuasta kotona. Onko järkeä? Joillain se varmasti auttaa pysymään ruodussa, mutta minä ahmin joka tapauksessa. Kyllä minä tiedän, että irtokarkkipussi on monen tonnin paukku ja kuinka paljon rasvaa rasiallinen margariinia sisältää (ja silti ostan aina vain rasvatonta jugurttia, hih), en vain välitä siitä ahmimiskohtauksen iskiessä. Joten huomenna en laske kaloreita mutta kyttään syömistä muuten.

Stressaan jo ihan hulluna niitä perhejuhlia parin viikon päästä. Sama kuin menisi korppikotkien raadeltavaksi. Ensinnäkin minun on seliteltävä kaikille miksi lopetan yliopiston kesken. Toiseksi, pahimmassa tapauksessa minun on tehtävä se itsetunto nollassa plösönä ihrakasana lohtupala kakkua ahmaisseena SEKÄ seliteltävä myös järkyttävää lihomistani. Tämä se on kun tapaa sukulaisia niin harvoin...