Erehdyin lukemaan mainospostin ja kas kas mikäpä se siellä lähimmässä K-marketissa kummitteleekaan: irtokarkki alle kolme euroa kilo. Siis jessus. Jos Suomen valtio haluaa oikeasti estää tämmöisten jo valmiiksi pulleroiden räjähdysmäisen lihomisen ja siinä siis samalla kaikki kallista hoitoa vaativat kansantaudit niin keksii jonkun veron tai säännöksen liian halvalle karkille. Tuohan on jo ihan puoli-ilmaista ja kunnon suomalaisena haluan sitä ostaa juuri siksi kun se on puoli-ilmaista vaikken todellakaan sitä tarvitse.

Ihan kuin minulla ei muka olisi varaa maksaa mässypussista paria euroa enempää silloin kuin OIKEASTI en pysty olemaan ilman. Nyt tekee mieli vain siksi, kun sitä on tarjolla ja siksi, kun olisi niin paljon miellyttävämpää tehdä pakko-saada-tämä-tänään-valmiiksi-koska-olen-lykännyt-sitä-jo-viikkokausia paskaloppuraporttia yhdelle kurssille napsien karkkia. Mutta ei. Laura ei ryntää kauppaan hakemaan karkkia vaikka ne olisi kääritty satasen seteleihin. Laura itkee ja tekee tämän nyt.

Tai tässä puolivälissä (juu siis todella olen saanut tämän itkulla ja hampaiden kiristelyllä jo lähes puolivalmiiksi) taidan kyllä mennä lenkille. Ainakin se hyvä puoli tässä koulutehtävien pakolla vääntämisessa on että tulee selittämätön hinku saada pyykit pestyä ja sämpylät leivottua ja pitkät lenkit tehtyä. Heh.

Tänään (tuon kirotun mainoslehtisen näkemiseen asti) olen jopa AJATELLUT kaikin puolin mallikelpoisesti. Ei tee mieli ahmia (pelkästään napsia niitä saamarin karkkeja) ja tuntuu taas ihan ällöttävälle miten olin vielä eilen illalla aikeissa pilata koko kesän jatkamalla sairasta mättöä. Jokainen ahmimaton päivä on voitto ja tänään aion onnistua.