Hei. Ei minua varmaan kukaan muista, mutta hei silti. Palasin blogeilemaan, koska:

a) poikaystäväni on iltavuorossa ja pääni hajoaa näihin iltoihin yksin.

b) puhuin tänään kaverini kanssa koulussa siitä, miten kirjoitustaito katoaa, kun koulutöistä huolehtii copy-paste.

c) muistin em. syystä että minulla oli joskus blogikin.

d) minä en osaa enää ollenkaan kirjoittaa perinteistä päiväkirjaa ja tarvitsen jonkin sortin ajatustenjärjestelystrategian.

Esittäytyminen voisi olla paikallaan, ihan vain itsenikin vuoksi. Olen Laura, pian 25 vuotta, turkulaistunut opiskelija ja syömävammainen. Itse asiassa en ollut syömävammainen vielä vähän aikaa sitten, olin ainakin omasta mielestäni EX-syömävammainen, mutta tämä vanha kaverini mokoma piru on salaa hivuttautunut takaisin olkapäälleni istuksimaan ja ohjailee sieltä lähes kaikkea mitä teen. Minä olen parisuhteessa, onnellinen ja päässäni ei ole muuta vikaa kuin se, että se on täynnä läskiä. Vaikka ei se oikesti edes ole täynnä läskiä vaan aivokudosta joka luulee olevansa läskiä. Oikeasti olen ihan tavallinen normaalivartaloinen ruskeatukkainen kiltti ja suloinen tyttö.

Sivistyssanoilla sanoen minulla on nyt vaan relapsi syömishäiriössäni. Inhoan edelleen sanaa syömishäiriö, mieluummin määrittelen tilani ruokavammaksi, tunnesyöppöydeksi, itsekurin puutteeksi tai vaikka vain nuoruuden (?) höperyydeksi. En tunne kuuluvani mihinkään lokeroon tämän asian suhteen, ja siksi olen vähän hämilläni siitä, että mitä minun kannattaisi juuri nyt tehdä. Olen tavallaan jo hyvin sinut pikku piruni kanssa. Pystyn puhumaan siitä, nauramaan sille, maailmani ei kaadu edes tähän itsesääli-iltaan (tai siihen mitä juuri söin), pystyn KÄSITTELEMÄÄN sitä, miksi syön ja mitä syön. Olen siis ihan hyvällä tolalla, mutta minulla on joku tarve nyt vaan purkaa tätä. Huh.

Conclusion: olen vanha pieru palaamassa maitojunalla helppoon ratkaisuun eli syömään itsensä tainnoksiin aina ongelmien ilmetessä. Pilli viheltää jo, mutta voihan vanha patukin aloittaa huomenna Uuden Elämän.