Tänään en ole ahminut niinkuin en eilenkään. Se siis tarkoittaa kahta peräkkäistä päivää ilman jumalatonta ähkyä ja morkkista. Hyvä minä. Kyllä tämä taas tästä, pienen pienin askelin. Tänään ei ole läheskään yhtä kova sokerinhimo kuin eilen. En edes vapise tai kuolaa.

En tiedä mitä kirjoittaisin. Olo on ihan... ihan... hyvä kai. Vituttaa silti edelleen se lauantain rimanalitus. Pitikin antaa sille pahalle ololle valta juoksemalla puolipukeissa lähimpään markettiin. Ei se olo siitä parantunut, päinvastoin.

Huomenna ei ole koulua. Itse asiassa tämä viimeinen viikko on kokonaisuudessaan ihan pilipalia, mutten viitsi mennä kotiin liian aikaisin - muuten olen kypsä tulemaan ensimmäisellä junalla tänne takaisin jo ennen jouluaattoa. Pitäisi tehdä enemmän jotain kun kerrankin on paljon luppoaikaa. Mennä vaikka elokuviin. Veronpalautusrahoilla. Leffalipun hinta on surkean pieni siihen verrattuna, mitä voisin surutta käyttää ahmimiseen.

Pelottaa vähän taas mitä koko joululomasta tulee. Ei minuuttiakaan omaa rauhaa, ei omaa lenkkipolkua, koko ajan joku kyttäämässä. Vanhempani asuvat maalla, joten iltaisin yksin lenkkeilykin (=pään nollaus, paineiden purkaminen, kiukun purkaminen jne...) on pimeässä asuvien mörköjen (hih) takia melkein mahdotonta. Joulun mättämisestä nyt puhumattakaan. Onneksi meillä ei sentään löträtä kermaa ja voita edes jouluna, leipumuksia kyllä on sitten sitäkin enemmän, mutta yhtä kaikki, se on vain itsestäni kiinni pystynkö olemaan napsimatta koko ajan jotain vanhempieni yltäkylläisestä jääkaapista. Sehän tässä tyhmintä onkin, kaikki on itsestäni kiinni, ja yhtä hyvin kun voin ahmia, voin olla ahmimattakin. Toivottavasti ympäristön (=perheen, sukulaisten, valokuvien, poskien puristelun, rumien kommenttien, täydellisen siskoni jne...) paine saa minut pysymään edes jotenkin kuosissa.

Voisin samantien copier-coller samat jutut blogini viime joulukuun teksteistä. Stressaan täsmälleen samoja asioita.