Olen kirjoittanut pitkän tekstin varmaan viisi kertaa, mutta deletoinut sen aina. On tämä taas niin vaikeaa.

Eilen kaikki meni TÄYDELLISESTI - siihen asti kunnes äiti soitti. En nyt ala tähän perheeni sisäisiä asioita repostelemaan muuta kuin sen verran, että äiti takertuu minuun avioliitto-ongelmissaan pahemmin kuin koskaan ja minua ahdistaa, myös pahemmin kuin koskaan. Ja arvatkaa miten reagoin? Yksi puhelinsoitto siis pilasi täydellisen aamun, hauskan päivän töissä ja hanskassa pysyneet syömiset. En minä äitiä syytä, hyvähän se on puhua jos on paha mieli (haha, juu-u itsekin noudatan tätä neuvoa aina niin ahkeraan) mutta minä eläisin mieluummin kuplassani kiitos. En kertakaikkiaan enää jaksa toisten ongelmia saati sitten syyllisyyttä siitä, kun en halua kuunnella tai valita puoltani vanhempieni riidoissa.

Eli nyt tunnen itseni itsekkääksi JA lihavaksi porsaaksi ja tuntuu että kuristun tähän syyllisyyteen ja ahdistukseen.

En sentään ahminut eilen niin paljon kuin olisin voinut. Laiha lohtu. Enkä tänäänkään itse asiassa mutta harmittaa silti ja eniten se, että annan taas asioiden, joihin en itse voi vaikuttaa, vaikuttaa itseeni tällä tavalla. Tänään siis töistä tullessa (jossa oli taas jopa ihan mukava päivä) menin suoraan kauppaan ja jostain kumman syystä ostoskoriini hyppäsivät leivinpaperin ja paprikan alle ovelasti naamioidut jäätelöpaketti ja brownie-keksit (ihan pahoja  vielä kaiken lisäksi, tai ei nyt PAHOJA, mitäänsanomattomia lähinnä, itse leipomalla saisi varmaan sata kertaa parempaa). Keksihyllyllä tosin epäröin hetkisen ja - taputuksia, kiitos - valitsin sentään nuo browniet dominojen sijaan koska niitä oli paketissa noin sata grammaa VÄHEMMÄN (tämä siis todistaa että minullakin on aivot jotka vielä kaiken lisäksi pystyvät ajattelemaan muutakin kuin suurimmman mahdollisen herkkulastin ostamista). Kotonakin mietin vielä että viitsinkö alkaa ahmimaan ollenkaan, mutta minnekä minä olisin tuon parivaljakon tunkenut (roskiinko? ei ei ei! kuten joku en muista kuka kommentoi, minäkään en vain voi heittää ruokaa roskiin vaikka se olisikin parempi kuin ahmia ne). Joten siis ahmin. Mutta olisin voinut vetää vielä paaaaaaljon lisää sapuskaa kitusiini tuon jälkeen - oksettavaa tai ei, en ole keksi- ja jäätelöpaketin jälkeen vielä edes puolitäysi.

Ja äsken kävin vielä lenkilläkin. Joten loppujen lopuksi en taidakaan olla vihainen itselleni.

Ja huomisesta voi oikeasti tulla Hyvä Päivä.

Ja niin siis minä en tosiaan asu Helsingissä. Asun... öööh apua kohta voisin julkaista saman tien osoitteeni ja sosiaaliturvatunnukseni ja kengännumeroni (haha, se on 37 tai 38 mallista riippuen) koska laskemalla yhteen yksi ynnä yksi minut voisi jo aika hyvin tunnistaa teksteistäni. Mitä väliä sillä olisi oikeastaan? Eilen meinasi jo lipsahtaa siskolleni nämä syömiskuviot kun juteltiin perhejutuista. Sille voisi oikeasti kertoakin... Joskus... Sitten kun en enää ahmi joka päivä. Sitten kun olen terve taas. No sitten kyllä haluan itsekin unohtaa koko paskan. Väsyttää vaan joskun niin kovasti tämä salailu, varsinkin kun kaikki kuitenkin varmasti huomaavat mistä on kyse. Niin siis asun Turussa. Voilà. Kaapista ulos hopsansaa.