En heittänyt niitä perunoita roskiin, vaan tein - ylläri pylläri - jauhelihakeittoa (soijarouheesta tosin koska ei ollut jauhelihaa mutta se onkin melkein parempaa niin). Siitä tuli hyvin... perunaista, sanoisinko, mutta nyt ne saamarit mukulat ainakin ovat sellaisessa muodossa etten niitä ahmi. Peruspottumättönihän on mikrossa höyrytettyä, runsaalla öljyllä tai margariinilla valeltua ja paljon maustettua, ja tätä sinänsä ihan terveellistä (jos suolan ja rasvan määrää vähän tarkkailisi) mössöä kuluukin sitten paljon. Ja peruna alkaa koskea minua mahaan (no mikä tahansa kai alkaa jos sitä vetää ämpärikaupalla). Joten siksi definitely no no no.

Juoksulenkkiä ja tuota keittoa lukuunottamatta koko päivä on mennyt ihan harakoille mutta ei voi mitään. Jösses sitä aamuista itsesäälin ja angstauksen määrää. Nyt on jo vähän parempi mieli. Tosin keitto kiehui hellalle ja poltin melkein käteni ja päätäni särkee koska olen maannut sängyssä netissä tyhjäätoimittaen koko hel-ve-tin päivän, mutta nojaa, sellaista kai sattuu. Maanantaisin.

Ei siis enää tiistaisin.

Oloa helpottaa jo se, kun tiedän, ettei kaapeissa ole enää mitään ahmittavaa. Mielikuvitukseni tosin on lähes rajaton mitä tulee tyhjän nyhjäisemisestä suuhunpantavaksi, mutta en usko, että VIITSIN alkaa ainakaan tänä iltana väsäämään mitään tuskin syötäväksi kelpaavaa. Kauppaan en aio mennä. Piste. Pakastimessa on pakastevihanneksia ja kaapissa puurohiutaleita vaikka ydinlaskeuman varalle, joten mitä minä edes ostaisin ja ennen kaikkea mihin tarkoitukseen? Nykyään en voi edes harkita syöväni muita kuin turvaruokiani, muuten on jättirepsu taas taattu. Ärsyttävää, mutta teen mitä tahansa etten ahmisi. Nyt hävettäisi kyllä jos joku tulisi kylään ja näkisi tyhjän jääkaappini. Paljastuisin sekunnissa tämän typerän syömävammani kanssa.

Periaatteessa voisin olla ihan onnellinen ja normaali tässä painossa. En ole (vielä) ylipainoinen, paisunut vain. Jos olisin syntynyt tämän kokoisena, asiat olisivat varmasti ihan ok. Mutta koska tämä ylimääräinen rasvakerros tärähtää joka askeleella ja olo on tukala ja epämukava, en halua kantaa tätä kirjaimellista TAAKKAA enää yhtään ylimääräistä päivää. Minä en ole minä tämän kokoisena. Välillä tuntuu kuin olisi semmoinen sumopuku päällä...

Tänä iltana aion lukea kirjaa (uusin löytöni on John Fante), rauhoittua ja mennä aikaisin nukkumaan päättäväisenä olla huomisesta alkaen mahdollisimman kunnolla. Nyt kun tein kunnon ruokaa (hip hei hurraa), yritän syödäkin sitä. Säännöllisesti. Tavallisen lautasellisen. SÄÄNNÖLLISESTI. Karkkipäivän saan pitää ensi sunnuntaina.