Kyllä vain. Bingo. Täysosuma. Nappiin meni eilen esittämäni arvaus tämän illan fiiliksistä ja tekemisistä. Ahmin ja itkin, tai oikeastaan toisinpäin. Mutta siis ahmin. Todella pahasti. Järkyttävän pahasti suorastaan. Aika lohduttavaa sentään tietää nyt, miten hyvin oikeastaan tunnenkaan itseni. Olen ennalta-arvattava ahmijasika.

Jos joku joskus vielä saa minut kiinni ahnehtimasta samalle päivälle koulua ja työtä, potkaiskaa minua, ja potkaiskaakin niin kovaa että muistan. Kaikki meni ihan suht hyvin siihen asti, kun tein viimeisiä huoneitani ja eräs vakkareista tuli "auttamaan". Voi luoja sitä päsmäröintiä. Ihan kuin olisin ollut ekaa päivää töissä. No niin niin se nyt on aina sellainen ja ei se pahaa tarkoita ja ihan mukavakin on jos kuuntelee vain toisella korvalla, mutta LUOJA. Olin ollut aamulla jo koulussa ja siivonnut melkein viisi tuntia ihan täysillä ja toinen tulee julistamaan siihen ylivertaisuuttaan siivoojamestarina ja mulkoilemaan kun en satu käyttämään samanlaista moppia kuin se. Siinä vaiheessa aloin sitten mokaamaan, väsymyksestä ja suuttumuksesta, ihan kuin en olisi osannut vessaa pestä. Ja siitähän tämä täti vielä oikeen sai vettä myllyynsä. Läksin sitten kotiin itku kurkussa ja ostin ison säkin karkkia ja nyt sitten jatkan kaikella mahdollisella mitä vielä kaapista edellisten ryöstöretkien jälkeen löytyy. Ja siis lintsasinkin vielä, sillä en vaan jaksanut, siis kertakaikkiaan JAKSANUT, mennä enää töiden jälkeen takaisin kouluun niinkuin suunnitelma oli.

Töissä katselin penkkariajeluita ikkunasta ja tajusin olevani ikivanha. Yhden auton kyljessä luki jotain "80-luvun viimeiset mutta parhaat tuotokset" ja iski taas kuin halolla päähän, että seuraavana vuonna kaduilla karkkeja viskoo 90-luvulla syntyneet ja että minä alan todella muistuttaa dinosaurusta. YHDEKSÄNKYMMENTÄLUVULLA. Jessus.

Tuli ihan toivoton olo.Tajusin myös, että olen edelleen ihan samassa tilanteessa, ellen jopa huonommassa, kuin abiturienttina. En ole päässyt yhtään minnekään, saanut yhtään mitään aikaiseksi. Silloin olin ehkä lapsellinen enkä tajunnut todellisesta maailmasta yhtään mitään, mutta minulla oli ainakin unelmia. Nyt minulla ei ole mitään. No ei saa romantisoida. Taisi olla jopa juuri abikeväänä kun nämä ongelmat alkoivat. Muistan miten aloin kontrolloimattomasti itkemään juuri eräänä sen kevään päivänä, kun istuin äitin kanssa etupihalla ottamassa aurinkoa. Itkin, kun minulla ei ollut mitään hajua siitä, minne hakisin lukion jälkeen ja olin niin hirvittävän väsynyt ylioppilaskirjoituksista (kirjoitin toki yhdet kouluni parhaista arvosanoista mutta millä hinnalla...). Että voinkin katua tuota itkukohtausta edelleen, sillä siitä asti olen ollut perheen virallinen ressukka jolle äiti yrittää tyrkyttää omia unelmiaan ja suuttuu kun en niitä halua tai jonka (joskus jopa ihan hyviäkin) ideoita äiti tyrkyttää minulle ominaan ja minä suutun.

Olen siis vanha ja lihava dinosaurus, vaikka suunnittelin kolmisen vuotta sitten, että tämän ikäisenä elämäni olisi kaikin puolin Mahtavaa ja Loistavaa tai ainakin Paljon Parempaa kuin mitä se tuntui silloin olevan. Nyt antaisin mitä vain, jos voisin kelata ajan taaksepäin ja aloittaa alusta. Ehkä jopa tietäisin miten toimia.

Tarkennettakoon vielä, että en päässyt heti opiskelemaan lukion jälkeen.

Ja se välivuosi on taas yksi luku elämässäni jonka päälle nauhoittaisin mieluusti jotain muuta.

Nyt olen sitten taas niin pohjalla, että karkkipaniikissa peruin jopa viikonlopun siskon luona koulukiireisiin (niin siis mihin kiireisiin?) vedoten. Olen täten täysin läpipaska ihminen. No ainakin saan ankaran rangaistuksen kun joudun viettämään koooooko pitkän viikonlopun noiden kahden jeesustelijan kanssa. Kärsi paska kärsi.

Että näin positiiviset ystävänpäiväterveiset täältä yhden naisen orkesterista tänään.