Tälläisina päivinä pitäisi jäädä heti aamulla peiton alle vollottamaan eikä yrittääkään tehdä mitään. Ainoa, mitä olen tänään saanut aikaiseksi on se rääkkilenkki. Yritin pestä pyykkiä: saatanan paska (pyykkikone siis) oli rikki. Yritin neuloa: langat sotkeentui. Yritin lähteä kouluun: iski ihan kamala paniikki ja lamaannus. En kuitenkaan ahminut, ainakaan paljon, ainakaan toistaiseksi. Huomenna aloitan taas elämänhallinnan kunnolla, tämä menköön paskasta karkkikrapulapäivästä.

Koko päivän olen sentään kuunnellut tällä kertaa Europe 1:n ranskankielistä webradiota. Vieroitusoireita TV5:stä joka ei ole näkynyt joululoman jälkeen. Pakko kuulla jossain ranskaa, siis muuallakin kuin koulussa.

Kohta lähden uudelleen lenkille. Kunnon katumusharjoitusta. Odotan vain että tulee pimeä, sillä tuommoisessa harmaassa synkeydessä kun ei tiedä onko päivä vai yö ei muuta kuin masennu lisää. Pimeä on sentään reilusti pimeä, ja sitä paitsi rakastan katuvaloja.

Huomenna aloitan taas koko homman alusta. Tosi raivostuttavaa vaan, että mitä pidemmälle tässä "paranemisessa" pääsen, sitä korkeammalta aina putoan kun ahmin, ja olen siis aina kun pääsen yhden askeleen eteenpäin, mokatessa menen kaksi taaksepäin. Lopputulos jää näin reilusti miinuksen puolelle.

Huomenna pesen tukan. Huomenna menen kouluun. Huomenna teen läksyt. Huomenna voisin mennä elokuviin (siis koulun jälkeen, EN tuntien sijaan). Huomenna alkaa uusi elämä. Tai no jatkuu. Kai tätä voi pitää pelkkänä takapakkina, kai semmoista sattuu kaikille. Kun kahden viikon päästä menen kotiin, aion ottaa mukaan muitakin vaatteita kun läskitelttarytkyjäni ja aion olla niin helvetin iloinen ja avulias ja hymyilevä ja mennä kampaajalle ja hiihtää vaikka maassa sielläkään ei olisi hippuakaan lunta ja syödä kunnolla ja olla niin normaali ja onnellinen ja hehkeä ja pirteä että oksat pois, ei kai pitäisi olla liika vaikeeta.