Eilen karkkia, tänään sitten kaikkea muuta. En kehtaa edes luetella mitä olen 48 tunnin sisällä kaupasta kantanut ja suuhuni lappanut.

En muista, milloin olisi viimeeksi ollut yhtä hirvittävä sokerikrapula kuin tänään koulussa. Revin itseni aamukuudelta väkivalloin sängystä mennäkseni istumaan perseelläni ja kuuntelemaan paskanjauhantaa kouluun kahdeksasta kahteen. Kävelin kouluun, siksi herätin ruhoni epäinhimilliseen aikaan, jotta pääni ja mahani olisivat edes vähän selvinneet raikkaassa ulkoilmassa. Ei toivoakaan. Kävin välitunneilla vessassa yökkimässä, siis ihan vain sen takia kun oli niin huono olo. Nauraisin jos ei itkettäisi raivosta: koulun vessassa kylmä hiki otsalla, pöntöllä istuen tekohymyä naamalle irvistäen, ei minulla mitään ongelmaa ole, ei suinkaan. Sisuskaluni alkavat varmaan mädäntyä tällä ruokavaliolla. Sitten iltapäivällä tulin kaupan kautta kotiin ja otin koko homman uusiksi. Niin miksikö? Ei hajuakaan.

Kidutin taas itseäni katselemalla vanhoja valokuvia. Voisin vollottaa ääneen. Olen syntynyt väärään maahan ja joku on nukkuessani käynyt vaihtamassa reiteni kaksi kertaa paksummiksi. En tunne enää itseäni. Kuka on tämä epätoivoinen ja itsesäälissä piehtaroiva nainen joka lihoo ja vihaa itseään ja lihoo vähän lisää eikä enää näköjään uskalla lähteä minnekkään ruokakauppaa kauemmas, koska pelkää, että takaisintulo on yhtä tuskaa. (No voi jeesus ei minun edes olisi mikään pakko tulla takaisin, minulla ei ole mitään täällä, periaatteessa, olen vapaa tekemään mitä lystään!!)

Voisinpa vain parkua ääneen tätä turhautumistani, kaipuutani pois, itseni hukkaamista ja toivotonta etsimistä.

Välillä pääni tuntuu räjähtävän, kun asetan niin paljon vaatimuksia ja paineita itselleni. Haluan valmistua määräajassa ja saada tämän ammatin, sillä se on kirjaimellisesti portti mihin tahansa, milloin tahansa. Mutta kolme vuotta, nyt se tuntuu ikuisuudelle. Kun valmistun, olen 25-vuotias, ikivanha siis. Mitä jos jämähdän? Pelkään eniten sitä, etten koskaan saa unelmiani toteutettua, että vielä parinkymmenen vuoden päästäkin odotan joka työpäivänä, että kello tulee niin paljon että pääsen kotiin ahmimaan. Minun pitäisi antaa itselleni aikaa ja armoa ja ajatella tulevaisuutta positiivisesti, mutta olen niin helvetin kärsimätön ja julma itseäni kohtaan, etten vain jaksa enää katsella tätä sekopäistä so called elämääni.

Ja kyllä minä tiedän, miksen minä oikeasti saa tehtyä mitään tälle tilanteelle. Koska minä ahmin. Tuntuu, etten ansaitse onnea, että niin kauan kuin olen näin lihava ja elän lähestulkoon pelkällä irtokarkilla, minulla ei ole mitään oikeutta edes haaveilla paremmasta. Minulla on asennevamma. Syömä- ja asennevamma ja ne ruokkivat toinen toistaan.

Tänään olen niin kamalan väsynyt tähän tilanteeseen, etten jaksa edes olla vittuunutunut siitä, että pistelin juuri leffalippuun varatut rahat poskeeni. Ei 99 frangia toista kertaa siis. Jos minulla olisi kaapissani se varapullo, jota olen raahannut Alkosta ja lotrannut viemäriin vuorotellen, vetäisisin varmaan senkin huiviini ihan vaan päästäkseni pohjalle, turvallisesti aivan pohjalle, rypemään, kun ei tästä tekopirteydestä taida tulla muuta kuin entistä pahempia a-kohtauksia.