Tänään päätimme yhdessä, kumpikin läskeistään tuskastuneena, aloittaa M:n kanssa karkkilakon. Iltalenkin jälkeisessä endorfiinipöhnässä (ei satanut, kappas, varmaan ensimmäistä kertaa sataan vuoteen, ja tykkään kävellä katuvalojen loisteessa, siinä on jotain erityisen kiehtovaa) jopa uskon, että tämmöinen puolijulkinen kaverin kanssa lakkoilu saattaa toimia - ainakin paremmin kuin se, että antaa itse itselleen periksi noin seitsemän kertaa viikossa ja armeliaasti sitten unohtaa kaikki repsut. Luonnollisesti M ei tiedä tästä minun "pikku" ongelmasta ja olisi myös aivan liian tervejärkinen ymmärtämään sitä, ja totta puhuen, tällaisina iltoina jopa minä itse pystyn melkein unohtamaan koko syömävamman olemassaolon ja vain ihmettelemään, että miten voi olla niin vaikeaa syödä kunnolla.

Pahin ja oikeastaan ainoa kompastuskivi on minulle ne saamarin irtokarkit. Jos vaan pidän nakkisormeni niistä irti, niin kaikki sujuu kuin tanssien. Niistä erossa pysyminen tosin on lähes mahdoton tehtävä, kuten tässä on jo moneen kertaan nähty. Mutta uskon, toivon ja yritän kovasti, että häpeä estää minua oikeasti ainakin pikkuisen. Leikkimielellähän tässä ollaan, ja välitavoite on yksi viikko, mutta olen minä silti tosissani.

Tajusin haluavani laihtua, koska tahdon pitää mätsääviä alusvaatteita. Niinkin yksinkertaiseen asiaan tiivistyy koko homman ydin. En ikinä laita yhteensopivia pikkareita ja rintsikoita jos minulla on paska ja plösö fiilis, silloin nimittäin kaivan kaapista pahimmat hehtaarikalsarit ja pahimmassa tapauksessa jätän rintaliivit kokonaan pois (painaa ikävästi jos kovasti turvottaa,  y ö k ). Mätsäävistä alusvaatteista tulee itsevarma olo, vaikka kukaan ei niitä näekään (valitettavasti...). Tahdon saada takaisin Hyvän Oloni, joka on ollut jo ihan liian kauan kadoksissa.