Pitäisi mennä nukkumaan, mutta muutaman unettoman yön jälkeen en viitsi mennä sänkyyn turhaan pyörimään. Mokomakin nukkumatti, teki oharit taas. Kirjoitan blogiini jo kolmatta kertaa tänään, haha. Onpa käsille jotain tekemistä, ei jaksa enää neuloa (sain valmiiksi sen pipon). Blogini on aika pitkälti syrjäyttänyt perinteisen päiväkirjani, ja se on minusta sääli, mutta kai pääasia on, että saa näitä asioita edes jotenkin purettua.

Ei edes sinänsä tee mieli ahmia. Hassua kertakaikkiaan.

En saa unta, koska minua jotenkin jännittää tämä kaikki. Pääsenkö eroon tästä hullusta ongelmasta, millaista on sitten kun en enää ahmi, millaista on olla laiha taas ja tehdä asioita sen mukaan mitä huvittaa eikä sen, onko ahminut vai ei. Tavallaan odotan myös, että tämä vuosi jo loppuisi. Tammikuusta lähtien kaikki on mennyt niin päin helvettiä, että jotenkin tuntuu helpommalle kun vuosi vaihtuu ja voi tavallaan todella aloittaa alusta (vaikka en usko uudenvuodenlupauksiin enkä enää oikeen uusiin elämiinkään, sillä korvien välistähän se uusi aika alkaa eikä kalenterista). Samalla tavalla kuin pyykin peseminen on paljon hauskempaa ja puhdistavampaa silloin, kun on käyttänyt kaikki puhtaat sukkansa ja paitansa ja voi ikäänkuin pestä kaiken paskan pois ja aloittaa puhtaalla vaatekaapilla.

Kunpa pääsisin jo kotiin. Mistähän tämäkin tunne on peräisin? En jaksa odottaa, en kotiinpääsyä, en ahmimisesta eroon opettelua, en laihtumista. Uskottelen itselleni, että tällä kertaa myös kotireissu on erilainen (no se on pakostikin, mutta ei nyt sentään ihan täysin erilainen) ja että pystyn olemaan ahmimatta ja että olen onnellinen jne jne jne mutta stressaa niin vietävästi jo tässä vaiheessa, että sen lievittämiseksi mätän jossain vaiheessa takuuvarmasti.

Tiedän, että pahin koettelemus tulee olemaan tiistai-ilta, kun lakkiaisvieraat on lähteneet. Itse juhlissa pystyn melko varmasti olemaan kunnolla ja maistelemaan sivistyneesti, mutta illalla oman porukan kesken rääppiäisissä mopo karkaa varmasti käsistä ja kunnolla. Osaan ahmia seurassa ilman että kukaan huomaa, että mätän kuin viimeistä päivää. Onkohan se minun erikoistaitoni? (Tai sitten kukaan ei viitsi hienovaraisuuttaan huomauttaa että hei jätähän sitä kakkua muillekin.) Voi tietysti myös olla, että mopo pysyy kiltisti hyppysissä koko kotona olon. Äs, miten ihmeessä jaksan tätäkin spekuloida etukäteen... Tuntuu, ettei ajatuksiin mahdu mitää muuta kuin ruoka ruoka RUOKA vaikka nyt en edes ole pariin päivään porsastellut.

Ja tästä blogista ei pitänyt todellakaan tulla mitään syömishäiriöjätesankoa. Paska. Kunpa voisin vain unohtaa koko asian.