Seilaan ylös alas, rysähdän seitsemännestä taivaasta alas helvettiin vain noustakseni sieltä takaisin pilviin. Tämä on tosi kuluttavaa. Tosi kuluttavaa, ihmiset. En tiedä, olisiko tasapaksu kivempaa, tylsempää ehkä, mutta tämä veivaaminen syö miestä ja miksei naistakin.

Vietin ihanan söpöstelyviikonlopun poikaystäväni kanssa. Nyt skitsoan yksin tyhjässä kämpässäni ja syön kaiken mitä kiinni saan. Stressireaktio, näkeehän sen jo sokeakin. Mahaani, joka vielä muutama tunti sitten oli mukavan littana poikaystäväni (mukavan littanaa) mahaa vasten, on nyt hervoton rantapallo, jonka sisällöksi joutui mm. irtokarkkia, lihapullia, jumalaton määrä leipää ja margariinirasian jämät. Niin miksi ahmin jos minulla oli niin mukava ja ahmimaton viikonloppu? Koska... En minä tiedä. Kai tällä tavalla todistan itselleni, että kontrolli on edelleen omissa käsissäni. Vaikka ei se kyllä näytä olevan kun ahmin tällä tavalla. En minä tiedä! Kai minulla vain on ongelma.

Poikaystäväni seurassa minulla puolestaan ei ole ongelmaa. Olen normaalipainoinen, jopa hoikka. Kyllä minä sen tiedän, jos vain lakkaan kyttäämästä joka ikistä pikku makkaraa peilistä. Minä en ole lihava. Minä en ole lihava. Nin kauan kun päälle menee henkkamaukan kokoa 42 pienemmät vaatteet, niin nainen ei ole lihavaa nähnytkään.

Miksi minä en voi olla armollisempi itselleni?

Annan tämän "repsun" itselleni auliisti anteeksi jos huomenna palaan takaisin kuriin ja nuhteeseen. Ainakaan jääkaapissa ei ole enää mitään ahmittavaa... En tajua, miksi teen tämän itselleni. Ja poikaystävälleni. Tai no eihän poikaystäväni mitään tiedä, mutta tuntuu silti, että teen väärin kun ahmin salassa. Väärinhän tämä on eniten itseäni ja suolistoparkaani kohtaan, mutta mutta mutta...

Haluan päästä tästä eroon ja lakata skitsoamasta. Piste.

Haluan olla terve. TERVE. Piste.

Huomenna en ahmi. Piste.

Nyt käyn nukkumaan. Piste.