Huomenna alkaa uusi elämä. Todella todella todella aikuisten oikeasti. Menen lääkärille ja totta puhuen olen ollut sen takia jo varmaan viikon paskat housussa, mutta pointti tässä on se, että olen kai tajuamassa vihdoin viimein, ettei tämä hullu ahmiminen voi jatkua. Voi jospa olisin vaan älynnyt hakea apua aiemmin. Tosin pelottaa, ettei mua oteta vakavasti, eihän tässä missään kuoleman kielissä olla, ja jonoissa on varmaan satoja ihmisiä jotka tarvii apua kipeeemmin kuin mä. Mutta minun elämä, minun ainut elämä, tässä on kyseessä.
Hassua sinänsä, että olen menossa ihan tuntemattoman ihmisen luo itkemään ongelmiani. Jos puhuminen auttais, niin minun pitäisi olla terve kuin pukki, sillä yhden samassa veneessä olevan rakkaan ystäväni kanssa ei muuta tehdäkään kuin jauhetaan tästä. Ja kyllä minä tajuan, että ei kukaan muu kuin minä itse voi minua tästä suosta ylös vetää. Pakko vaan myöntää että tarvitsen apua, niin vaikeaa kuin se onkin.
Vituttaa, että olen saanut itseni tähän kuntoon. Tänäänkin ahmin, kaikista hyvistä päätöksistä huolimatta. Kai siitä syystä, että pelkään kuollakseni, että minulta ollaan riistämässä lohtusyömistäni pois. Ruuasta on tullut mun elämän keskipiste, joten hirvittää että mitä jää jäljelle...
Minulla on tavoite (siis loppuelämäni kuntoon saamisen lisäksi). Tai no kolme mutta ne nivoutuu aika hyvin yhteen. Liittyy, ylläri pylläri, laihtumiseen totta kai. 1. Koulun alku, tasan kolme viikkoa. Sinne en näin plösönä mene. 2. Koulun alkua edeltävänä viikonloppuna joku juoksutapahtuma siskon kanssa Helsingissä. Siellä en läskinä ihrat höllyen juokse, ainakaan siskon (laiha ja hyvässä kunnossa) kanssa. 3. Tädin viisikymppiset. Sinne en mene sukulaisten pilkkanaurujen ja vahingoniloisten katseiden kohteeksi. Tämä tyttö ei enää mummon kaakkua ahmi, perkele. Kaikki syyskuun alussa, joten kolmisen viikkoa aikaa...
Eli huomenna alkaa viimeinen uusi elämä, ja otan sen vastaan munauksineen kaikkineen. En varmasti tule onnistumaan heti kättelyssä, mutta nyt saa riittää tämä yhdestä karkista viikon ahmimisputkeen -pelleily.
Järjestelin huoneeni, oman pikkuruisen valtakuntani solukämpässämme, uuteen uskoon ja vaikka mööpeleiden edellinen järjestys oli varmasti sata kertaa käytännöllisempi, niin minulla on nyt sata kertaa parempi olo. Ihan kuin todella olisin aloittamassa elämääni alusta.
Kommentit