Fiilistelen. Tavarat on pakattu ja odottavat uuteen kotiin kantamista. Minäkin odotan. Odotan odotan odotan. Jollain sairaalla tavalla on todella haikea olo. Vasta aamulla kun apina oli taas levitellyt hiuksiaan pitkin vessan lavuaaria ja tuhrinut hammastahnaa jopa lattialle (se siis tiesi että on minun siivousvuoro tällä viikolla ja noloa myöntää mutta me kaksi aikuista ihmista elämme paskassa koska toinen sotkee aina ennen toisen vuoroa kuin viimeistä päivää MUTTA hei minä sentään siivosin vielä vaikka lähdenkin huomenna sillä esimerkiksi yksi vanha kämppis rutaisi kunnon jarrujälkipaskat vessaan ennen lähtöään MUTTA MUTTA MUTTA asiaan, huomenna se on siis ohi!!) olin niin valmis haistattamaan paskat tälle kämpälle vaikka heti, mutta nyt kun katselen tyhjiä seiniä ja pahvilaatikoita, tekisi melkein mieli vähän itkeä. Partir, c'est mourir un peu. Lähteminen on kuolla vähäsen.

Noniin Laura, takaisin maanpinnalle ja raadollisimpiin asioihin. Olen ahminut ja en ole. Olen syönyt liikaa ja en ole. En oikeen tiedä mitä olen syönyt. En ole ajatellut koko asiaa kamalasti ja se on kai hyvä. Huonoa siinä on se, että ajattelematta sitä mättää suuhunsa mitä mössöä tahansa. Kunhan pääsen vähän asettumaan taloksi uuteen kotiini, saan vanhemmat hätistettyä pois ja keittiön järjestykseen, lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon käsi raamattuni eli Le Petit Robertin päällä opetella kunnolla syömään, tuskalla ja vaivalla ja vaikka itkulla ja hampaidenkiristyksellä kunhan syön aamiaisen ja lämpimän ruuan JOKA HELVETIN PÄIVÄ. Se voi jopa olla ihan hauskaa, kuka tietää, uuden opettelu minusta aina on. Ja en halua möhliä tätä Uutta Alkuani (kerrankin konkreettinen eikä mikään sunnuntaikrapulassa mumistu "huomenna sitten") jatkamalla samaan malliin.

Voilà. Muutto muutto muutto. Muuta ei päähäni mahdu.