Nyt olen pohjalla - olen vakuuttunut. Jos tästä alemmas enää pääsee niin voisin kaivaa kaapista ja tomuttaa vähän aikaa tarpeettomana lojuneen hirttoköyteni saman tien. Tätä enemmän ei voi ahmia, tätä enemmän ei voi itseään halveksia, tätä enemmän ei voi elämäänsä pilata. Niin ja miksi? En minä tiedä. En minä tiedä enää yhtään mitään.

Eilen illalla hermo petti kotona ihan totaalisesti. Mojovaa riitelyä ja vielä mojovampaa ahmimista. Miten siihen pullaleipään ja margariiniin ei vain koskaan kyllästy? Kai se jotain lohtua tuo, siis se suussaan mussuttaminen ja voin sively pehmoiselle leiväviipaleelle. En minä muutakaan syytä sille mätölle keksi.

Tänään sitten piti olla Hyvä Päivä. Tulin aamujunalla takaisin rakkaaseen (?) Turkuuni, jossa autoilijat ei noudata minkäänlaisia liikennesääntöjä, jossa ihmiset puhuu eri kieltä kuin minä, jossa tulee aina niin kovaa, ettei mummot pysy pystyssä. Ja niin, kaiken piti olla tänään hyvin. Mutta mitä minä menen ja teen? Ahmin. Ahmin kuin mielipuoli, vaikka olen ihan tyytyväinen koko paskaan elämääni, vaikka minulla on ihana poikaystävä jonka seurassa huomenna vaatteet vähenee ja nyt antaisin mitä tahansa jos seksiä voisi ja (olisi kiva) harrastaa pilkkihaalari päällä, vaikkei minulla ollut nälkä, vaikka nyt olen turvassa omassa pikku kämpässäni, vaikka aurinko paistoi, vaikka kohta alkaa taas koulu ja se on kivaa, vaikka kaikki on niin helvetin hyvin että voisin itkeä.

Sen sijaan itkin vain kyyristellessäni naama oksennuksessa vessanpytyn päällä, osittain koska en onnistunut edes kunnolla laattaamaan, osittain koska koko laattaamisyritys tekona oli niin epätoivoinen. Minä vihaan itseäni, vihaan vihaan vihaan. Sitten menin juoksemaan puolitoista tuntia, Michelin-mies beigessä toppapuvussa, puuskuttaen kuin höyryjuna, maha pömppönä puskurina ja koko ajan valmiina ryntäämään paskalle pusikkoon. Ja tyhmintä tässä on se, että vaikka juoksisin koko yön läpeensä, en olisi aamulla grammaakaan vähemmän turpea.

Kuka halusi kuulla tästä ahmimishäiriön glamöröösistä puolesta? En minä ainakaan. Tällä menolla tuhoan kehoni ihan kokonaan, enkä vain tarkoita satakiloiseksi lihomista. Jo tulevan ammattini puolesta minun pitäisi tietää, miten sydän tällaisesta rasittuu ja millaista tuhoa mahahappo tekee väärässä paikassa. Miksi minä en sitten lopeta?

Jos pystyisin, kelaisin aikaa taaksepäin siihen pisteeseen, kun olin vielä liian nuori tajutakseni tällaisista asioista yhtään mitään. Minä en silti ole vielä oikeasti lihava (reilusti lihonut kylläkin, mutta olin siis laiha lapsi) minusta tuli sellainen vasta kun aloin laihduttaa.