Olen aloittanut kirjoittaa tänään jo varmaan viisi kertaa. Sitten iskee aina semmoinen tyhmä olo ja deletoin kaiken. Mitähän tässä pitäisi sanoa? Ahmin taas, lievästi, mutta ahminpa kuitenkin. Katson itseäni kuin sänkyyn oksentanutta sairasta lasta. Voiko siitä olla vihainen? Inhoan tätä, kun koitan selittää, etten voi tälle mitään. Kyllä minä voisin, jos minulla vain olisi joku hyvä syy yrittää tosissani. Omat käteni sen ruuan suuhuni lappavat, ei kenenkään muun.

Tänään ahmin sen, mitä eiliseltä jäi, eli lähinnä paljon puuroa, kaikki hedelmäni sekä liian monta purkillista (hinta/laatusuhteeltaan yllättävän hyvää, muuten) Euroshopper-tonnikalaa. Jos joku nyt siis mainitseekin tonniksen tai kauralesepuuron, oksennan.

(No eipä olisi pahitteeksi...)

Karkinhimo on valtava. En muista, milloin viimeeksi olisin himoinnut ABC-aseman Candykingiä yhtä paljon. Toiset himoitsee ABC-aseman kassaa tai autonkorjaajaa tai siivoojaa tai siellä pihalla tepastelevaa pulua, mutta minä karkkiosastoa. Très bien, Laura, très bien, näinhän sitä kuuluukin 22-vuotiaan viriilin naisen elää.

Äsken melkein läksin jo. Sitten ajattelin miten paljon rahaa siihen menee. Sitten ajattelin, että ei kai yksi pussi mitään tee, aloitan säästämisen sitten huomenna (ja näin olen siis ajatellut jo pari vuotta joten rahapussissa todella paistaa pohja). Joten olin siis taas vetämässä takkia päälle. Sitten laitoinkin sen takaisin naulakkoon ja keitin vähän lisää puuroa mussun mussun. Sitten ajattelin että kuolen karkintuskaan ja paskaako tässä itseään kiduttaa. Mutta sitten muistin, että se yksi tyttö meidän koulusta on siellä töissä ja olen ihan varma että se katsoo minua kieroon sen liimatukka-tuulipuku-jättisäkki-reissun jälkeen. Mutta sitten pääni huusi taas että mitä väliä. Lopulta ajattelin laiskuuksissani että on sinne kyllä aika pitkä matka joten tässä olen, puuro- ja tonnikalaähkyssä mutta en muussa pöhnässä.

Tällaista taistelua tämä nykyään on joka helvetin sekunti paskasta elämästäni.

Paskasta elämästäni, jonka aloitan taas huomenna alusta vajaan viikon ajaksi, koska ensi viikonloppuna siis menen sinne siskoni luo enkä aio olla läskiporsas enempää kuin on pakko (ei viikossa kymmentä kiloa laihdu vaikka miten itkisi).

Tänä viikonloppuna en ole tenhyt mitään ja masentaa. Ja vaikka yritin tehdä vaikka mitä, neuloa lapasia ja käydä lenkillä ja pyytää kaveria kävelylle, niin kuitenkin kaivauduinkin mieluummin vain peiton alle. Eilen en edes hakenut lehteä postilaatikosta tai vaihtanut pyjamaa pois. Tänään sentään pakotin itseni vähän juoksemaan ja sekin oli tappaa minut.

Huomiseksi sitten pitäisi vääntää tekohymy naamalle ja yrittää olla normaali koulussa. Teeskennellä. En voi sietää teeskentelyä. Joten miksi en siis ryntäisi ostamaan kilon säkkiä karkkia, paria leipäpussia ja jäätelöpakettia, viinapulloa ja hirttoköyttä kun kerran mikään muu ei saa tätä oloa pois edes hetkeksi?

En minä oikesti mitään hirttoköyttä suunnittele hankkivani. Se vain sopi niin hyvin tuohon joukon jatkoksi.

Ja onhan minulla kaulaliina ja jumppakuminauha ja aika monta lakanaa jos tarve tulee, hahahahahaha.

Miksi minä kirjoitan tällaista?

Ei tästä saisi laske leikkiä, vaikka en ainakaan minä voi tällaista syömävammaa vakavalla naamalla käsitellä. Vaikka näettehän, tämä oikeasti tappaa minut. Ellen kuole johonkin rytmihäiriöön tai hoitamattomaan diabetekseen tai liian monesta voissa ja suolassa pyöritellystä kananmunasta johtuvaan sepelvaltimotautiin niin sitten joku päivä vain väsyn tähän vähän liikaa.

Tänään lenkillä kävelin varmaan reilusti yli satakiloisen naisen ohi ja - kirjoitan tämän nyt tarkoittamatta mitään pahaa koska olen itse huono tuomari tällaisissa asioissa - katselin, miten sen naisen jokainen askelkin näytti painavan sata kiloa. Ei jumalauta, minä en halua olla sellainen. Iski melkein paniikki, vaikka itse olenkin vielä lähempänä viittäkymmentä kuin sataa kiloa. Minä en halua olla sellainen. Minä en halua olla sellainen. Minä en halua olla sellainen.

Sitten juoksin vähän matkaa vähän lujempaa sydän tykyttäen, kunnes tulin kotiin ahmimaan.

Tarinan opetus?

Että itselleen pitäisi olla niin ystävällinen, että repisi itsensä ylös tästä suosta kun vielä jotenkin pystyy.