Tänään olen käyttäytynyt täydellisen ihmismäisesti, sivistyneesti, sosiaalisesti, ahmimattomasti ja niin edelleen. Menin kouluun (no melkein myöhästyin koska kipaisin ennen tunnin alkua keskustassa kangaskaupassa ja voi jesús maria josé miten ison kassillisen onnistuin taas tekemään "hyviä löytöjä"), jopa viittasin siellä, juttelin kavereiden kanssa, hymyilin, hymyilin myös yhdelle puolitutulle pojalle ja se hymyili takaisin, kävelin kun melkein oli jopa aurinkoista, en ärsyyntynyt vaikka oli niin kuraista, en edes harkinnut karkinostamista koko päivänä (IHME!!) ja tulin kaupan kautta kotiin ja nyt en sitten tiedä miten päin olisin kun tämä päivä on ollut niin Hyvä Päivä.

Kävin siis kaupassa. En ole uskaltanut ostaa kuukausiin ns. normaaleja ahmimisruokiani eli niitä, jotka kuuluvat normaalin ihmisen ruokavalioon mutta jotka nyt sattuvat laukaisemaan minulla ihan hirveät ahmimishimot. Kyllä, olen siis syönyt tämän pahimman jakson lähinnä kaurapuuroa ja omenia (ja siis irtokarkkia), joista ei tule "kohtausta" tai jos tuleekin niin niitä ei jaksa ahmia kovin montaa annosta (ja jos joku nyt siellä jeesustelee että voi voi jos söisit kunnon ruokaa niin ei tekisi mieli ahmia, niin tekisi mieli motata). Nyt sitten olo oli tarpeeksi optimistinen sen suhteen, etten ehkä vetäisisi koko leipäpakettia ja jugurttitölkkiä kerralla. On se vaikeaa tämä kaupassa käynti. Muille sekin on niin arkista, suit sait töiden jälkeen nopsaan kärryyn tavarat, kotiin ja ruokaa laittamaan. Ei paniikkia, ei ahmimishimoa, ei kaloreiden laskemista.

No en minäkään kyllä laske kaloreita ainakaan tarkkaan. Perstuntumalla vaan, mikä pätee kaikkeen muuhunkin elämässäni. Ja ahmiessahan kaloreilla ei ole mitään väliä. Mutta minähän en enää ahmi.

Tuo kauppareissu oli minulle aika hassu kokemus, jotenkin uusi. Tällä kertaa en metsästänytkään silmät kiiluen nopeimman sokerihumalan aiheuttavaa keksipakettia tai vaihtoehtoisesti yritänyt häpeillen kiertää karkkihyllyä mahdollisimman kaukaa, vaan oikesti katselin mitä voisin syödä KUNNOLLA. Kuinka monta terveellistä aamiaisvaihtoehtoa onkaan olemassa! Oli hauskaa, kun sen sijaan että olisin tehnyt itselleni tiukat rajoitukset kuten yleensä, annoinkin itselleni luvan ottaa tavallaan mitä vaan, ja koriin napsahti helposti sellaista ruokaa mistä tykkään ja mistä myös elimistöni tykkää.

Ainoa rajoitus (ei-niuhottavan terveellisyyden lisäksi) oli kyllä hinta. Ja nyt kun tällä kertaa ostin sellaista mitä viimeeksi olin ostanut joskus ennen joulua, huomasin miten järkyttävän paljon hinnat oli nousseet. Viilipurkki oli ennen 21 senttiä, nyt 26. Jugurttipurkki ennen 25 senttiä, nyt 29. Ruisleipä ennen 80 ja jotain senttiä, nyt 99. Ryöväystä. Eikö tässä ole joku pieni epäkohta, kun opintotuki ja palkka riittää juuri ja juuri ruokaan ja vuokraan. No tuleehan minulle Hesari ja ostin juuri ennen kouluunmenoa noita kankaita, mutta kai sitä ihmisen on jotain harrastettava. Kävelen tai pyöräilen lähes kaikki matkat, käyn todella harvoin baareissa, elokuvissa jne, en tupakoi, osaan ostaa halpaa ahmittavaa (hehe), en osta edes paljoa vaatteita tai muutekaan erityisesti tuhlaa. Tuntuu, ettei rahat riitä vaikka söisikin sitä kaurapuuroa ja nahistuneita tarjousomenia joka ikinen päivä...