Kuitenkaan tänään ei ole myöskään Ihan Toivoton Päivä. Jotain siltä väliltä. (Tällä tavalla ei äidinkielen kirjan mukaan saisi viitata suoraan otsikkoon.) En ole ahminut, mutta syönyt ihan liikaa suunnitelmiini nähden, liikkunut liian vähän, ollut liian masentunut, jättänyt siivoamatta jne. Olen kai liian mustavalkoinen. Ei tätä mielialaa saa pois napista painamalla.

Kävin ruokakaupassa. Ostin elovenaa ja pottuja, jotka on ihan saatanan riskialtista ruokaa tätä nykyä. Sitten ostin tavallista rasvaisempaa ruokakermaa ja tein kinkkukiusausta leikkelemakkaran lopusta ja kunhan se jäähtyy, laitan sen ensi viikkoa varten annoksina pakkaseen näykkimättä sitä yhtään. Tein myös jauhelihakeittoa (tai siis soijarouheesta) ja huomenna saan mättää sitä niin paljon kuin lystään. Koko kattilallisen ja väsätä vaikka toisen mokoman jos huvittaa. Yritän tästä lähin (no jaa huomisesta) taas laittaa enemmän kunnon ruokaa jota saan vielä kaiken lisäksi mättää niin paljon kuin ikinä maha vetää sekä yrittää olla stressamatta rasvaprosenteista ja kaloreista (vaikka en minä niistä stressaa ainakaan silloin kun vedän kaksin käsin karkkia ja keksejä ja margariinia melkein pelkiltään...). Kunhan en osta jälkkäriksi karkkia, en ota morkkista. Eikös kuulosta taas tervehenkiselle.

Alan ehdottomaan karkkilakkoon. Tai no irtokarkkilakkoon, ei minun juurikaan edes tee mieli mitään muuta. Samoin jäätelölakkoon, kun kerran sivistynyt jälkiruokani tarkoittaa litraa jäätelöä ja dominokeksipakettia kyytipojaksi. Olen sokerinarkki. Nyt kun olen syönyt karkkia noin kilon päivätahtia, tuntuu että jokainen päivä ilman on julmaa kidutusta, ja annosta on suurennettava joka kauppareissulla. Sairasta...?

Teen hyviä päätöksiä taas lievän ahmimisen jälkeen. Inhoan tätä. Huomiseksi on luvattu kunnon myrskyä ja olen varma, että väsäämästäni kinkkukiusauksesta ei ole kuppiakaan nuoltavana iltaan mennessä. Miksi sitten laitoin ruokaa? Koska osa minusta uskoo edelleen, tyhmänä kuin saapas, että pystyn olemaan ahmimatta ja elämästäni tulee vielä joku päivä normaalia. Koko tämä syksy on mennyt niin päin helvettiä, että nyt olisin onnellinen, jos pystyisin syömään edes yhden ainoan aterian niin, etten ajattelisi tätä näin.

Tänään olen huomattavasti enemmän järjissäni kuin eilen irtokarkkikauha kädessäni ja hullun kiilto silmissäni. Olen kuitenkin aika lailla paniikissa, koska olen lihonut muutamassa päivässä ihan jumalattomasti ja koska aivoni ovat kaikesta päätellen samalla tavalla sokerihuurretut kuin Kellogsin riisimurot joita (*marttyyrimainen niiskaus, haha) en kakarana tainnut koskaan saada.

Pitäisi mennä päivä kerrallaan. Ei tästä ruokavammasta - eikä myöskään näistä aika monesta ylikilosta - eroon pääse päivässä eikä kahdessa. En jaksaisi enää lykätä kaikkea siihen hetkeen, kun joskus olen laiha. Tämä koko kuvio on ihan perseestä ja tyhmää kuin mikä. Joskus tekisi mieli panna itsensä nurkkaan häpeämään niin kauaksi aikaa, että tajuaisi, miten elämä valuu käsistä tällä tavalla.