Eilisillan karkkipöhnästä en muista juurikaan muuta (KYLLÄ olin niin sokerihumalassa ja paniikissa ja ahdistunut että jopa järki taisi hukkua jonnekin Prisman ja kämpän välille) kuin että ennen nukkumaanmenoa katsoin itseäni silmiin peilistä ja sanoin että saat anteeksi. Ihan hassua! Se vaan tuli suustani ja muistin sen vasta aamulla... Saan anteeksi. Oikeasti. Kuten uusimmassa kommentissa Lotta sanoo, ihan turha minun on itseäni rankaista. Nyt yritän keskittyä siihen, että oikeasti paranen.

Ja kuten psykologitäti sanoo, turha minun on myöskin takertua menneisiin. Okei olen tuhlannut vuosikausia elämästäni mutta ei se auta vaikka niitä miten märehtii. Vain tällä hetkellä ja niillä ihanilla vuosilla mitä minulla on edessäni on merkitystä.

Ja irtokarkki on tästä lähin ainakin toistaiseksi täydellisesti pannassa. Kaikkea muuta karkkia saa syödä, sillä irtokarkit on oikeastaan ainoa jossa aina menee överiosastolle. Olen iloinen, jos seuraavassa karkinhimopuuskassa pystyn ostamaan esim. Fazerin JUMBOpussin karkkia tai yhden Fazerin sinisen.

Tänään paistaa aurinko. Tein jo pitkän lenkin ja pesin vihdoin sitä pyykkiä (oli ihan pakkopakkopakko kun ei ollut enää yksiäkään puhtaita sukkia, haha, dinosaurus, läskipossu, valepukki ja "talousihme" Laura...). Kun kerran valehtelin siskolle etten pääse sinne kouluhommien takia niin nyt sitten tänä viikonloppuna väännän niitä niska limassa (hehe, edes niin että saan pahimmat lintsaukset kurottua kiinni). Ja ompelen. Ja voisi vihdoin mennä sinne elokuviin katsomaan sen ranskisleffan (ihan sama vaikka viikonloppuisin liput on melkein tuplasti kalliimpia, kunhan vaan TEKISIN jotain). Ja pesen toisen koneellisen pyykkiä. Ja olen paljon ulkona. Ja EN AHMI.

Olen paljon onnellisempi silloin kun en ahmi. Miksen sitten koskaan muista sitä hyvää oloa kun tekee mieli syödä murheisiinsa. Miksei minun paksuun kaaliin mene perille, että ahmiminen moninkertaistaa (tai sille se ainakin jälkeenpäin tuntuu) kaikki ongelmani ja kirjaimellisesti estää minua elämästä...