Tänään ahmin. Jos haluaa itselleen ihan hirveän kamalan helvetillisen tuskalliset vatsanväänteet, kannattaa syödä - sen raa'an pakastepullan lisäksi - raakaa pastaa. Söin myös järkyttävän määrän leipää ja VOITA (älkää edes kysykö miksi minulla oli sellaista jääkaapissa) sekä hilloa suoraan purkista (-ll-).

Sentään en mennyt kauppaan. Hah. Irtokarkinmättö on edes vähän laantunut, himo tosin ei.

Eilen sen sijaan oli Hyvä Päivä, sillä ahmin vain pikkuisen. Kyllä se "pikkuisen" eilen vitutti, mutta tämänpäiväisen "pikku" hairahdukseni jälkeen eilinen tuntuu kärpäsen lialta. Miksi miksi miksi?? Äsken hermoja rauhoittaakseni menin kävelylle (koska raa'an pastan jälkeen vain ei kykene juoksemaan) ja pääni vähän selvisi kun katselin kun aurinko laski. Elämäni tuntui pallomahasta huolimatta ihan siedettävältä. Pitäisi kai aina jäädä katselemaan kun aurinko laskee kirkkaan (kevät)päivän jälkeen. Vaaleanpunaisenkirjavaksi värjäytynyt taivas vain on jotain niin kaunista.

Tänään olin siellä terkkarilla. Eikä siitä ollut mitään hyötyä. Valehtelin sujuvasti, ettei nämä syömishommat enää juurikaan vaivaa. Siis mitä ihmettä?? Alkoi vaan jotenkin taas etoa koko juttu. Ja sitä paitsi se terkka ei oikeen tuntunut sellaiselta, jolle alkaisin buliminointiani itkemään - ihan mukava se kyllä oli ja sain hyvin muut asiat hoidettua. Mutta niin. Sanoin SEN ääneen ja tulin kotiin ahmimaan. Mutta edes sanoin ongelmani ääneen.

Huvittavaa sinänsä, että se terkkatäti pisti minut täyttämään sen sellaisen mielialakaavakkeen, jonka olen jo täyttänyt niin moneen kertaan, että osasin lievästi kaunistelemalla laittaa sellaiset vastaukset, joilla minua ei lasketa depressiiviseksi. Sitten se kysyi haluaisinko mielialalääkkeet. Jotenkin meni taas usko koko hommaan. Lääkkeilläkö tämä hoituu? En mitenkään ylenkatso mielialalääkitystä, mutta minusta se ei ole ratkaisu tähän minun juttuuni, ainakaan jos terveydenhoitaja on haastatellut minua ruhtinaalliset 15 minuuttia ennen niiden ehdottamista.

Miksi minä en sanonut sille rehellisesti että toisinaan minulla menee kerrassaan surkeasti ja että vaadin päästä vaikka psykologille? Koska minä kai edelleen kiellän tämän koko jutun. Häpeän. Ja häpeän, että häpeän, sillä ei minusta kenekään muun masennus tai syömishäiriö ole hävettävä juttu.

Olen taas aika sekaisin.

Ja toisaalta niin valmis ja innokas irroittautumaan tästä sairaudestani, koska minun elämäni on kivaa. Minä pidän itsestäni ja elämästäni kun oikein järjellä ajattelen.

Ehkä nämä positiiviset loppukaneetit ovat sen auringonlaskun ansiota, haha.