Se siitä Uudesta Elämästä ja Onnellisesta Kesästä. Ahmin eilen, ahmin tänään - eikä loppua näy. Miksen saa tätä lakkaamaan? Makaan sängylläni, siis ikiomalla sängylläni ikiomassa asunnossani ikiomassa kaupungissani, kuin halvaantuneena, sekä henkisesti että fyysisesti. Ahdistaa niin että tuntuu kuin joku muukin kuristaisi kurkkuani kuin äsken ahmitut karkit ja sämpylät. Miksen saa tätä loppumaan, mistä tämä paha olo tulee? Äiti auta...

Syyllisyys. Ei äiti auta koska tätä luurankoa kaapissa ei äidille voi edes paljastaa. Syyllisyys painaa siitä, että teeskentelen että kaikki on hyvin. Ja siitä, kun silloin kun teeskentely ei onnistu, tiuskin ja äyskin ja teeskentelen, että ahdistus johtuu jostain muusta kuin tästä. Ja siitä, kun lähdin kotoa jo eilen vaikka työt alkaa vasta huomenna ja äiti mutisi juna-asemalla kun en saanut edes paikkalippua täpötäyteen junaan että voisithan sinä vasta huomennakin lähteä. Mutta en voinut, vaikka jouduinkin seisomaan kusisen vessan vieressä Pasilaan asti. Pää oli haljeta. Nyt se on haljeta entistä enemmän ja vatsa kanssa ja vihaan vihaan vihaan itseäni.

Välillä tuntuu kuin joku ulkopuolinen voima pakottaisi minut jääkaapille ja väsäämään voileivän toisensa jälkeen ja lopulta ryntäämään kauppaan ostamaan häpeillen korillisen karkkia ja jäätelöä. Ihan kuin en pystyisi hallitsemaan itseäni. Jaa jaa, kylläpä läskillä näitä selityksiä piisaa. Miksen minä vaan pysty lopettamaan? Koko elämäni pyörii nykyään tämän jutun ympärillä, ja takapakkia on näköjään tullut ja reilusti. Tälläkin hetkellä lähes itken ääneen koska olen niin väsynyt tähän. Jos tietäisin, että koko loppuelämäni tulee olemaan tätä samaa, voisin hypätä jokeen saman tien. Mutta en hyppää, koska rumalla elämälläni on kai edes pienen pieni mahdollisuus muuttua edes siedettäväksi.

Vihaan olla tällainen 2000-luvun lellipentu jolla on varaa tuhlata ruokaa ahmimalla - vaikka syyllisyys painaa jo siitäkin kun opintotuesta vuokran ja pakollisten menojen jälkeen käteen jäävät harvat pennoset kuluvat ahmimiseen. Joillakin ei ole ruokaa ollenkaan, ja minä tuhlaan sitä lihomalla ja vielä ahdistumalla siitä. Miten minä KEHTAAN? Miten minä olen voinut keksiä aikuisella iällä näin typerän tavan koittaa hallita tunteitani?

Toivon ja rukoilen, että tämä on vain jotain ohimenevää paluuahdistusta, sillä kuten olen ennenkin kirjoittanut, kotoa tullessa seuraava viikko menee aina ahmimiseen ja toipumiseen. Tunnen syyllisyyttä siitäkin: en halua käydä kotona koska siellä minua ahdistaa aina niin valtavasti, että tulen melkein fyysisesti sairaaksi ja tunnen lisäksi syyllisyyttä siitä, että ahdistaa ja tämä kaikki TAPPAA minut.

Ihan kuin kaikki olisi yhtä suurta noidankehää.