Lyhyestä virsi kaunis: AHMIN. Mikähän helvetti minua taas vaivaa, ihan kuin järki olisi ihan jäässä. Heräsin aamulla vain siihen tunteeseen, että tänään kaikki menee päin persettä. Ahmin siis heti aamusta, mutta luojan kiitos nyt olen pystynyt olemaan pari tuntia syömättä. Karkkia tekee kyllä ihan tajuttomasti mieli. Läskipaska ja laiska, lenkillekään en jaksanut lihavaa ahteriani raahata. Nyhjötetään sitten kotona saatana. Tällä pallomahalla ei tee mieli lähteä edes kirjastoon. Aloin neulomaan talveksi kaulaliinaa jotta käsilläni olisi muuta tekemistä kuin napsia ruokaa suuhun, tosin jääkaapissani ei ole enää kuin valo, aamulla ahmin kananmunatkin. Tässä taas esimerkki Lauran fiksusta syömisestä: kaapissa voi pitää vain tomaattimurskaa ja elovenaa, ja hätätapauksessa jopa niistä keksii ahmittavaa.

Inhoan itseäni. Eilen vielä oli niin hyvä fiilis. Miten tämä voi muuttua niin nopeaan?

Voisin tappaa karkkipussista. Irtokarkista. Citymarketin. Oi ihana Karkkikatu, siellä on niitä hyviä kookos-suklaakarkkeja jotka muistuttaa pientä vuorta. Ja Ahaa-patukan paloja. Ja noitapillejä. Ja Rollo-toffeenappeja. Ja niitä jauhoisia pinkki-mustia salmiakkiautoja. Ja riisisuklaata. Ja rommirusinafudgeja. Ja ja ja... Voi vittujen kevät tosiaan. Pitäisikö vaan antaa periksi ja ajaa, maha jo valmiiksi pinkeänä, tuulipuvussa ja tukka rasvaisena, sinne helkutin markettiin ja lappaakin pussiin semmoinen satsi että sillä saisi norsunkin oksentamaan. Ahmia ja rypeä taas koko ilta ja aloittaa seuraavakin viikko vihaten itseään ja vartaloaan.

Taidanpa sittenkin vain jatkaa neulomista.

Ja pestä tukkani.