Niin se vain on: maanantait on perseestä ja tiistait vähemmän perseestä.

Tänään oli ensimmäinen ahmimaton ja muutenkin epäskitso päivä pitkään, pitkään aikaan ja olen aika iloinen. Mitähän tässä kirjoittaisi... Ottia tuota... Ööh karkkia teki kyllä mieli ja melkein sorruin, mutta sitten potkaisinkin sen mörön, joka eilen niin ilkeästi yllytti minut töllöntöihin, helvettiin olkapäältäni. Olin koulussa kiltisti koko päivän ja vapaatunneilla kävin kaupungilla ja olin ihan ihmismäinen. Ihan kuin minulla ei mitään ongelmaa olisikaan.

Ostin mp3-soittimen (kyllä, olen varmaan maapallon ainoa länsimainen nuori jolla ei ole ollut edes mitään lehden kylkiäisenä saatua mp3-sta... en vain ole ennen tarvinnut), koska kouluun kävely alkaa tympiä kun edes reittiä ei voi vaihdella, toisin kuin yliopistolle. Ja sitten ostin myös uudet lenkkarit, joilla voi hyvin kävellä kouluun koska ennen pitkää menee polvet paskaksi jos löntystelee littanapohjaisilla tennareilla suhteellisen pitkän matkan (ja JOS joskus sattuu olemaan chic olo niin voi ottaa korkkarit reppuun ja vaihtaa ne vaivihkaa aamulla) ja sitä paitsi Turussa, varsinkin talvella, muilla kengillä voi heittää vesilintua kuin kumisaappailla ja joillain goretex-mummonilkkureilla.

Joten syksyn ja talven bussikorttirahat meni sitten noihin. Minä kävelen perkele, vaikka kaatosateessa. Saanpahan ihrani jotenkin liikkeelle.

Voi jumalauta että kiroilen paljon.

Heh.

Jäin vähän miettimään sitä, mitä eilen kirjoitin, että tämä syömävammani on itse aiheutettua. Onko se? Ketä muutakaan syytäisin (ja miksi täytyy aina löytää syntipukki)? Täytyy myöntää, että yksi iso ongelma tässä varmaan on juuri se, että olen niin jukuripää, että en hae apua koska pidän tätä omana syynäni, että kun kerran itse olen sopan keittänyt niin itse sen selvitän. Tyhmää, koska se ei toimi, mutta voiko tästä päästä itsekseen eroon? Tänään minusta tuntuu, että ilman muuta voi. Huomenna ehkä taas parun omaa heikkouttani ja lapioin suuhuni lisää karkkia siinä uskossa etten ikipäivänä pääse tästä eroon.

En edelleenkään ymmärrä, miten olen päästänyt tämän lipsahtamaan tähän pisteeseen. Lapsena minulla oli terve suhde ruokaan, perheessäni syötiin joka päivä yhdessä tavallista kotiruokaa, meillä oli karkkipäivä, kaikki söivät samaa ruokaa eivätkä vanhempani olleet koskaan laihdutuskuurilla vaan normaalipainoisia ja muutenkin kaikki oli hyvin. Joskus lukiossa aloin kyttäämään mitä suuhuni laitoin vaikka olin tosi laiha. Miksi? En tiedä, kuului kai asiaan vaikka en tavallaan saanut kyttäämisen mallia mistään (paitsi siskoltani).

Lukiossa olin tosi tunnollinen, samoin siskoni, joten kai se on totta, että niuhot sairastuvat helposti.

Toisaalta, siskoni sairastui anoreksiaan ja onnistui laihduttamaan itsensä melkein hengiltä, kun taas minä lyön kaiken läskiksi ja varmaan onnistun syömään itseni hengiltä. Miksi tasapainoa on niin vaikea pitää?