Hassu olo. En ole ahminut sitten tiistain (minulle tosi iso saavutus). On niin omituista mennä nukkumaan ilman turvonnutta mahaa ja pahaa mieltä. Tänään minulla ei ole koulua, mutta olen koko viikonlopun töissä (hirvittää vähän koska yleensä homma kaatuu juuri siihen, kun on siellä pitkä ja paska päivä). Tsemppaan ihan hulluna. Ajattelen positiivisesti, kyselen itseltäni jääkaapilla että haluanko TODELLA alkaa ahmimaan, laitan tukan nätisti ja hymyilen kaupan kassoille. Teennäistähän tämä on, mutta parempi kuin ei mitään. Inhottavan optimistinen olo, sillä tiedän putoavani korkealta jos ratkean.

Olen löytänyt lenkkeilyn ILON uudelleen. Kesällä se oli sellaista pakolla vääntämistä, yrjöt suussa ja itku kurkussa ahmimisen jälkeen, mutta nyt, tämän syksyn aikana, minusta on oikeasti kivaa olla ulkona. Kun on rääkännyt itsensä puolikuoliaaksi, sitä tuntee itsensä voittajaksi. Tänä aamuna tosin tein paskimman lenkin piiiiiitkään aikaan. Oli sade ja vastatuuli ja vaikka miten juoksin, en päässyt eteenpäin. Kotiin saapuessani olin likomärkä ja rättiväsynyt, mutta se voittajafiilis tuli lämpimän suihkun jälkeen. Kyllä Laura tästä selviää. Kunhan en ahmi.

Eilen juttelin äitin kanssa puhelimessa ja sekin, normaalista poiketen, piristi. Äitillä on "hyvä paniikki" tulevista juhlista ja lörpöteltiin niitä näitä tarjottavista ja vaatteista. Taidan mennä kotiin heti kun vaan mahdollista, eli jo viikon päästä. Melkein koti-ikävä. Ihanaa, että äiti oli niin iloinen. Se tarttuu. Siksi minäkin yritän olla (vaikka väkisin) mahdollisimman hyvällä mielellä koko "itsenäiyyspäiväloman" (itse keksitty termi, sillä joudun lintsaamaan vielä vähän lisää niiden juhlien takia, mutta koska olen lintsannut jo niin valtavasti, niin ei tuo enää siinä katastrofissa mitään tee, hahahahaha). Lisää itsetsemppausta: kyllä tämä tästä, kyllä minä selviän, en ahmi ja hermot kestää jne jne.

Sitten siskokin vielä soitti (ohhoh, olinpas sosiaalinen) mutta siitä minulle tuli totta puhuen tosi paska olo ja aloin itkemään, mutta onneksi akku loppui justiinsa niin sain siinä laturia laitellessani koottua itseni ennen kuin soitin takaisin. En tajua, miksen vaan voi sanoa siskolle, että ei oikeen hyvin mene. Ehkä se on jotain kilpailua tai kateutta tai jotain, koska sillä sujuu kaikki aina niin nappiin. Ja aloin itkemään myös siksi, mun minulla oikeasti oli ikävä sitä. Pitäisi nähdä kai useammin, vaikka siitä tuleekiin aina niin järjetön stressi.

Välillä mietin, että onkohan kellään muulla yhtä omituisia perhesuhteita kuin minulla.

Mutta mutta. Asiasta ananakseen. Tänään en ahmi, vaikka minulla olisi kaikki syyt siihen (perjantai, huomenna töihin, sadepäivä jne jne jne). Enkä huomenna enkä ylihuomenna. Läskienriisto jatkuu. Hullu lapastenneulominen jatkuu (lievää ylituotantoa). Elämä jatkuu, se sama vanha mutta minun ihan oma.