Alkaa olla jo aika kulunut tuo otsikko...

Tänään en ole ahminut. Enkä lintsannut. Enkä vetelehtinyt sängyssä pyjamassa paitsi ehkä nyt, mutta se on ihan ok. Ihme kyllä, jopa eilinen itsesäälissä rypeminen ja kokonaisvaltainen kukaan ei rakasta mua olen ruma läski tyhmä ja elämäni on perseestä -itsemurhamielialakin oli aamulla kuin itsestään pyyhkiytynyt pois. Samat tutut makkarat tosin tervehtivät aamulla iloisesti kun totuttuun tapaan tarrasin mahaani ja kaksoisleukaani heti herättyäni (tämä on niin tyhmä tapa, että pitäisi opetella siitä eroon, varsinkin kun en selvästikään edes yritä tosissani tehdä asialle mitään), mutta sitten läksin reippaana kurittamaan niitä mukavalle aamulenkille. Kuuntelin Sufjan Stevensiä ja se oli tarpeeksi sekopäistä karkoittamaan viimeisetkin rypemisen rippeet päästäni.

Koulusta tullessa kävin kaupassa ostamassa ruokaa vain täksi illaksi: jugurttia ja ison kasan vihanneksia. Syödään sitten niitä saatana. Yhdessä litrassa rasvatonta jugurttia kun on "vain" 400 kcal ja rehuista en laske. Eiköhän siis tämän päivän saldon pitäisi alle parin tonnin jäädä, vaikka kuorrutinkin jugurtin aikamoisella kauralesekasalla (ja vatsa kiittää). Itseäni en ala nälällä kiduttamaan (vaikka jugurttitölkillisen tuhoaminen yhdeltä istumalta kuulostaakin aika barbaarimaiselle jopa omissa korvissanikin) sillä tiedän mitä siitä seuraa viimeistään parin päivän viiveellä.

Tänään siis onnistuin a) käymään kaupassa sortumatta irtokarkkiin vaikka voisin edelleen vaikka murhata muutamasta suklaapalasta (rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että norkoilin kyllä candykingin luona, ihan vain vanhasta tottumuksesta kai) b) syömään kaksi ateriaa (yleensä kun se on se yksi jättiahminta + yksi jättimahakipu + yksi jätti-itseihno per päivä) c) syömään suunnilleen normaalin ihmisen energiankulutuksen rajoissa (siis jos en mokaa enää nyt illalla).

Olen aika polleana taas.

Kaiholla muistelen niitä aikoja, kun lempifarkkuni, jotka tänään survoin väkisin jalkaan koska tykkään niin kovasti niiden väristä, eivät puristaneet niin että henki melkein salpautuu. Ja vaikka ne pari vuotta sitten (haha, ne on tosi vanhat mutta tosi kivat) lököttikin juuri sopivasti, pidin siitäkin huolimatta itseäni tolkuttomana läskinä. Silloin en edes  vielä koskaan ollut ollut tämän kokoinen. Olen minä tässä välissä, moneenkin otteeseen, saanut itseni siihen kuntoon, että ne farkut ovat mukavasti hölskyneet jalassa, mutta vain muutamaksi päiväksi, sitten olen ahminut ne kinnaamaan taas. Oi niitä aikoja ja oi niitä hyvin istuvia vaatteita. Ja silti pidin itseäni lihavana. Huoh. Olenko koskaan tyytyväinen? Olisinpa silloin joskus nähnyt tulevaisuuteen, olisinpa nähnyt mikä norsu minusta oli tuleva.

En ole ylipainoinen, kyllä minä sen tajuan, ei minulla tämän syömisen kanssa ole järki sentään niin paljon sumentunut, enkä usko että sumentuukaan. Olen vain lihonut - mikä tuntuu melkein kamalammalle kuin jos olisi ollut pullea lapsesta asti (ei tosin ole kokemusta). Olen lihonut aivan jumalattomasti, kun ajattelee, mikä on minun "oma" painoni, joka pysyy jos vain pystyisi syömään kuin ihmiset. Ja lisäksi pelkään tosisssani, että saan terveyteni pilalle tällä menolla. Pahoinpitelen ja hyväksikäytän ruumistani, joka on aina ollut minulle kiltti ja moitteettomasti toimiva. Näinkö minä sitä kiitän?

Tänään olen motivoitunut olemaan ahmimatta muutakin kuin nämä pakolliset viisi päivää ennen siskon luo menoa.

Olen motivoitunut oman elämäni takia, eikös kuulostakin korkealentoiselta. Hah.

Katsotaan huomenna uudelleen.