Hah, hengissä vielä sen eilisen karkkisikailun jälkeen. En voi itsekään oikein edes uskoa, että vedin naamaani 48 tunnin aikana melkein kaksi kiloa karkkia (plus kosolti kaikkea  muuta). Kaikkein uskomattominta on kuitenkin se, ettei tuo kahden päivän ultimate ahmiminen edes sinänsä näy missään - yleensä todella naamasta ja mahasta paistaa kilometrin päähän että minne karkki on uponnut. Hih. Eli tästä päivästä saattaa repsusta huolimatta tulla ihan onnistunut, yleensähän hautaudun noin pahan lipsahduksen jälkeen vähintään viikoksi peiton alle.

Aamulla kävin jo noin kahden tunnin tappotahtisella lenkillä. Karkkienergialla ja -vitutuksella jaksaisi juosta vaikka maratonin. Sitten söin aamupalan. Siis todella söin aamupalan, vaikka ei ollut edes nälkä (huonohko olo edelleen, se semmoinen krapulainen), mutta ajattelin, että parempi tunkea väkisin terveellistä ruokaa suuhun kuin repsahtaa parin tunnin päästä. Aika tervehenkistä eikö totta?

Nyt aion laittaa ruokaa valmiiksi pakkaseen, siivota ja käydä ehkä tänään sitten siellä leffassa. Tai ainakin jonnekin on lähdettävä kotoa, muuten ahmimisen himo kasvaa iltaan mennessä ihan suunnattomaksi. Jospa saisin tänään ahmimisputken katkeamaan. Pitäisi vain pitää itsensä liian touhukkaana ajattelemaan ruokaa. Olen oikein miettimällä miettinyt että herranen aika: minähän mietin ruokaa koko ajan, se on elämäni keskipiste ja määrää KAIKESTA mitä teen. Enkä minä halua että joku karkkipussi päättää puolestani! Joten nyt ryhtiä peliin, possu.

Tänään alkaa Uusi Elämä, se viimeinen.

Luoja mikä uho päällä, heh.