Bravo bravo bravo - enkä nyt puhu siitä jäätelöstä. Olen katsokaas ollut ahmimatta nyt kokonaista kaksi päivää (hih, siis tämä päivä mukaanlaskettuna), aika saavutus eikö? Olen syönyt normaalisti. En ole yrittänytkään olla syömättä (vaikka mieli kyllä tekisi kun katsonkin mahaani), vaan olen syönyt reiluja aterioita kunnon ruokaa, lopettanut kun lautanen on ollut tyhjä ja mennyt sen jälkeen tyytyväisenä tekemään jotain muuta. Miten tämä on mahdollista? Ei hajuakaan. Ihmettelen itsekin, mikä ihme yhtäkkinen hyvä kausi tässä on taas meneillään. Äskenkään ei ollut mitään vaikeutta nousta pöydästä mahan ollessa sopivan täysi, ja siksi yritänkin kuumeisesti miettiä, miksi se perseensä liikauttaminen on niin helvetin vaikeaa suurimman osan ajasta.

Viime viikon karkinmäyssytys oli jotain ihan katastrofaalista. Söin irtokarkkia kuin leipää - ja sitten leipää siihen päälle ja väliin ja poikki ja pinoon - ja lopputulemana lihoin niin, ettei farkut meinanneet mennä tällä viikolla sitten kiinni ollenkaan (nyt ne taas menevät joten kuten, sillä maha vetäytyy aika nopeasti kun vaan vähän rajoittaa turvottavia ruokia, takamuksen kohta onkin sitten ihan toinen juttu). Häpeän suuresti, että annoin itseni taas lipsua siihen tilanteeseen, missä millään muulla kuin sokeripöhnällä ei ole mitään merkitystä.

Nyt sitten koitan korjailla jälkiä ja olla ahmimatta, ja tänä viikonloppua EI irtokarkkia Lauralle. Jäätelöä saa syödä ja keksejä ja leipää ja pullaa ja nutellaa ja vaikka grillata pihalla juoksevat jänikset, mutta karkkia ei ei ei. Paitsi ehkä jotain peruspussia, ässämixejä tai dumleja tai panttereita mutta tavallaan se olisi ihan turhaa kun ei niihin ikinä edes tule himoa, niitä vaan... syö.

Miksi minä ajattelen koko ajan ruokaa, vaikkei tällä hetkellä edes yhtään ahmituta?

Terkalle puhuminen on nyt siinä vaiheessa, että pitäisi varata aika. Koulussa on niin kiire, etten pariin viikkoon millään ehdi sinne, mutta jos olen ahminut vuosikausia, niin ei kai muutamalla viikolla ole tässä vaiheessa mitään väliä. Ja ihan kuin se terkka muka saisi ahmimiseni kuin taikaiskusta loppumaan, haha... (Ja on sata kertaa nolompaa mennä sinne naama pöhönä ja housut kiristäen joten jospa vaikka laihtuisin tässä vähäsen ennen sitä, HAHAHAHAH.)

Olen taas aika päättäväinen tämän koko jutun suhteen, ja jotenkin tervejärkinen. Jos saisin tilannetta edes vähäsen normaalimmaksi, niin olisin supertyytyväinen. En seuraavaan viiteen vuoteen edes odota, että pääsisin eroon järjettömistä tunnesyömingeistä ja irtokarkkiputkista. Olisin ihan tyytyväinen, jos ruoka ei enää hallitsisi kaikkea elämääni, vaikka sitten toisinaan ahmisinkin pahaan oloon. Jos se vain olisi satunnaista, sekin riittäisi näin aluksi, sillä tällä hetkellä - kuten kaikki jotka tätä lukevat näkevät - ahmiminen on minulle normaalitila ja ei-ahmiminen jotakin tosi erikoista.

Liukastuin eilen todella pahasti märällä suihkun lattialla. Ilmalennossa, ennen maahan tömähtämistä, ehdin miettiä sen sekunnin murto-osan ajan että mitenköhän tässä nyt käy. Ei käynyt kuinkaan, mitä nyt perse ja kyynerpää ihan mustina, mutta se ensimmäinen ajatus oli, että mitä jos en pääse itse ylös ja joku näkee tämän höllyvän alastoman ruhon makaamassa kylppärin lattialla. Sitten mietin, tarkistaessani että kaikki raajat toimii edelleen ja säikähtäneenä totta kai, että miten pahasti oikeasti olisi voinut käydä. Ja lopuksi tulin siihen lopputulokseen että miten tärkeä elämäni kaikkine vikoineen ja komplekseineen minulle oikeasti on.