Minä olen syöppö, läski, ahmatti, plösö ja moniongelmainen, jolla tosin on ihana asunto ja vieläkin ihanampi jättiläismäinen sänky.

Mistähän sitä taas aloittaisi?

Taas samaa  ulinaa. Luoja. Taasko se alkaa, en jaksa kuunnella enää edes itse itseäni. Säälin (luultavasti olemattomia) lukijoitani.

Ei sitten mennytkään niin nappiin tämä "uusi elämä" (pakko keksiä tuolle kohta jo uusi termi, koska "uusi elämä" alkaa pikkuhiljaa merkitä samaa kuin iso lihava vitsi jolle kukaan ei naura). Takana on noin viikon ahmimisputki ja eilinen loppuhuipentuma eli toisin sanoen niin megalomaaninen säkki karkkia että edes minä, vanha kunnon pohjaton possu, en jaksanut syödä sitä loppuun vaan heitin loput roskiin (en sentään yrittänytkään säästää seuraavaksi karkkipäiväksi, HAHHAH). Tuhlaan siis rahaa ja elämääni.

Nyt sitten makaan itsesäälin syövereissä isossa sängyssäni ja tuntuu että täytän senkin kokonaan. Olen lihonut, järjettömästi, mitä muutakaan sellaiselta sairaalta mättämiseltä voi odottaa. Paljonkohan on fyysisesti mahdollista lihota viikon aikana? Kuusi, seitsämän, kymmenen kiloa? Eli tällä menolla kesäkunnossa olen joskus jouluna. Juoksemassa olen sentään joka aamu käynyt, katuen edellisiltaa luonnollisesti, mutta paljompa siitäkin on ollut hyötyä kun lenkin jälkeen olen ottanut koko ahmimissession uusiksi. Joten tämän kaiken lopputuloksena sääreni itsekseen näyttävät upeilta, mutta eipä se kovin kaunista katseltavaa ole kun niiden päällä huojuu möhkäle läskiä. Olisiko siis olemassa sellaista burkhaa joka paljastaa vaan sääret ja peittää muun?

En voi olla ajattelematta, miten mallillaan minun elämäni olisi, ellen ahmisi. Tyhmää jossitella, koska tämä ruokapelleily vaan sattuu olemaan osa minua ja minun on opittava elämään sen kanssa, mutta mutta mutta. Tekisi mieli potkia itseään perseelle ja raahata itsensä tukasta peilin eteen katsomaan että mitä olen mennyt tekemään. Olen enemmän pettynyt itseeni kuin varmaan ikinä ennen. Toisaalta, jaksan silti vielä joka aamu uskoa, että tänään onnistun (vaikka siis munaan joka helvetin päivä samalla tavalla yhä uudelleen), joten ei kai kaikki toivo ole vielä menetetty? Sanokaa ettei ole. Muuten voin syödä itseni hengiltä saman tien, paitsi etten missään nimessä halua että kukaan ruumiinpesijä näkee tätä ruhoa, haha, oi hitto kun ajattelenkin itseäni löllymässä jossain ruumishuoneen teräspöydällä sillä aikaa kun joku koittaa epätoivoisesti etsiä sellaista arkkua johon mahtuisin, naurattaa niin että menee ihan pissat housuun.

Ainiin sitten minulla taitaa olla vielä bulimiakin. Heh. Tosin säikähdin sitä ensikosketustani tähän ongelmasyömisen muotoon sen verran, että ahmin entistä enemmän, oksentamatta.