Eilinen päivä jäi sitten täydelliseksi (varmaan ensimmäinen oikeasti Hyvä Päivä mitenköhän moneen vuoteen), sillä en ahminut enkä edes haaveillut siitä enää edes illalla. Tänään on vapaapäivä ja olipa taivaallista nukkua pitkään, käydä lenkillä (en ole kertakaikkiaan töiden jälkeen enää JAKSANUT ja vituttaa semmoinen) paitsi en kyllä jaksanut juosta kuin puolet normaalista matkastani, mutta ehkä olisi kyllä ihan hyvä välillä pitää ihan kunnon välipäiviä mutta kun minä haluan JUOKSEMAAN enkä vain liikkua töissä, niin siis nyt tämä lause taas alkaa levitä kuin pullataikina mutta rusinana siinä pullassa sitten: en aio tänäänkään ahmia.

Kohta menen perjantaikahville S:n kanssa ja illalla luen viikon sanomalehdet, onneksi sunnuntaihesari ei sinänsä vanhene. Jäätelöä saan ostaa jos haluan ja sämpylöitä leipoa mutta en usko että tänään huvittaa leikkiä mitään kotirouvaa - tiskitkin jäi eilen altaaseen haisemaan vaikka yleensä jätän ne vain ahmimisen jälkeen (jopa tiskaus ja keittiön siivous ja muu huusholleeraus on kivaa silloin kun ei ahmi, kaikki on kivaa silloin kun ei ahmi, hahhah, ajatelkaa miten pienestä voi ihminen tulla iloiseksi sen jälkeen kun on rypenyt kunnolla pohjalla).

Tämä blogi alkaa toistaa itseään, tai no onhan se toistanut itseään jo alusta asti, mutta kun ei ahmi niin ei ole mitään kirjoitettavaa kun ei ole päällä semmoista säälittävää läskiangstia. Kai tämä jonain terapiana toimii...

Pitäisi opetella kirjoittamaan uudelleen ihan oikeaan päiväkirjaan - tämä kun on korvannut sen viime aikoina ihan kokonaan.

Mutta tänään en siis ahmi. Enkä huomenna. Sunnuntaina saan vetää kakkua niin että maha halkeaa (pitänee pistää päälle sellainen kolttu missä on vähän paisumavaraa) ja illalla ottaa uusintakierroksen vaikka kaupungin jokaikisen karkkikaupan ja hypermarketin kautta. Ja maanantaina sitten palaamme Kuriin ja Nuhteeseen emmekä ahmi palaakaan ennen seuraavaa viikonloppua.