Viime yönä kuuntelin, kun tuuli paukutti peltikattoa ja paiskoi roskapönttöjen kansia. Nukuin ikkuna raollaan siihen asti, kunnes huomasin, että tuuli oli leväyttänyt senkin sepposen selälleen ja lattialleni oli jo päässyt lirisemään pieni lätäkkö. Tämä siis noin viiden aikaan. Tai siis neljän, jos tarkkoja ollaan. Sen jälkeen en enää juurikaan nukkunut, kuuntelin vain myrskyä ja mietin asioitani, jotka ei edes miettimällä parane.

Aamulla ahmin vähäsen. Sitten siivosin kuin hullu. Pyyhin pölyjä jopa ruokakaapin hyllyltä, vaikka se nyt on viimeinen paikka jonne pöly pääsee laskeutumaan, hahaha. Jynssäsin pönttöä antaumuksella ja imuroin lattialistat. Sen jälkeen ahmin vähän taas. Sitten menin vähän sateeseen juoksemaan ja hankkimaan keuhkokuumetta. Sitten ahmin taas ihan vähän. Kohta käyn nukkumaan, meni rytmi ihan lopullisesti sekaisin tai ei, koska tämä ylimääräinen tunti tarkoittaa näköjään minulle lisätuntia ahmimiseen. Toisaalta, kävin tunnin lenkillä sateessa, vaikka ei ollut mitenkään edes suunnitelmissa. Ihan hyvä kai. Enkä usko, että saan sitä keuhkokuumettakaan koska en päässyt edes palelemaan missään vaiheessa.

...

Tympii kaikki.

En edes jaksa jauhaa siitä, miten valas olen, miten tekee mieli karkkia, miten vähän kiinnostaa nousta huomenna ylös sängystä, miten kaikesta huolimatta aion yrittää olla ahmimatta taas huomenna, miten voisin vain parkua ääneen ja hakata nyrkeillä lattiaa ja kiljua naama punaisena miten inhoan syksyä kun kaíkki tuntuu niin perkeleen toivottomalle näin lokakuussa ja kai vähän muulloinkin.

Miten mieli voikin olla näin matala? En tajua. Ei minulla ole mitään muuta syytä synkistellä kuin se, että huomenna on tuulihousupäivä koska farkut ei mene jalkaan. Ja se nyt on suhteellisen pieni ongelma, kaikesta huolimatta.

En vaan saa tätä oloa pois. Ottaisin vaikka kymmenen kiloa lisää ja kaikki vatsaan ja käsivarsiin jos vain saisin tämän olon pois.