Tämä viikonloppu on ollut ajan haaskaamisen multihuipennus. En ole tehnyt mitään, en edes ahminut, ja se kertoo jo paljon. Säälittävää todella. Tämä välinpitämättömyys on kaikkein pahinta, sillä en tunne yhtään mitään, ahmiessani sentään vihaan itseäni. Eilen illalla maatessani sängyllä palellen - koska en jaksanut edes kurottautua ottamaan tuolilta villapaitaa päälle - tajusin, noin miljoonannen kerran, ettei tämä minun syömävammaisuus ole kuin oire jostain vieläkin pahemmasta. Jäävuoren huippu, ilmenemismuoto. Tähän asti olen saanut jotenkuten itseni uskomaan, että ahmimisesta eroonpääsy olisi ratkaisu kaikkiin ongelmiini, mutta asia taitaakin olla niin, että vyyhtiä on alettava purkamaan ihan toisesta päästä ja sitten kun kaikki muu on kunnossa, myös tämä katoaa.
Mutta turha vängätä, ettei tämä ahmiminen masentaisi minua elämässäni kaikkein eniten tällä hetkellä. Jotenkin siihen tiivistyy kaikki se, mitä olen onnistunut munaamaan. Se on jotenkiin niin mielettömän naurettavaa ja häpeällistä, ja saa minut todella välillä itkemään epätoivosta ja raivosta ja itseinhosta ja siitä epäonnistumisen tunteesta, jota olen vihannut lapsesta saakka. Se on valtava osa elämääni, koko elämäni melkein, mutta en silti edes itse aina tajua sen koko laajuutta, koska sitä on jatkunut jo niin kauan.
A:n kanssa tänään juteltiin, että mihin meistä on kaikki se rohkeus hävinnyt. On niin turvallista ja helppoa käydä tuota samaa koulua, asua samojen kämppisten kanssa, kävellä joka aamu samaa reittiä kouluun, iltaisin kipittää Makuuniin ja ostaa iso pussi karkkia lohdutukseksi, rypeä rypeä rypeä syvällä itsesäälissä ja vihata sitä kaikkea. Se on niin paljon helpomaa kuin ottaa riski tehdäkseen oikeasti elämälleen jotain. Kun on tarpeeksi syvällä pohjamudissa, on mahdotonta pettyä enää enempää. En tajua, miten minä voin olla sellainen. En ennen ollut. Ennen stressasin aivan järjettömästi kaikkea uutta ja lähtemistä, mutta ei se koskaan estänyt minua toteuttamasta suunitelmiani ja haaveitani, pikemminkin se oli osa sitä jännitystä.
Milloin minusta siis pääsi tulemaan näin arka? Nyt haluaisin kuollakseni lähteä pian vaihtoon tai jollain muulla tavalla Ranskaan, mutta ainoa asia, joka minua estää on se, etten u s k a l l a . Pelkään, että saan nuppini entistä enemmän sekaisin joko siitä syystä, että elämä siellä ei vastaisikaan odotuksiani tai sitten siitä, että takaisin palaaminen olisi niin helvetin tuskallista siellä vietetyn mahtavan ajan jälkeen. Kokemusta on, molemmista. Kuitenkin esimerkiksi vaihtoon lähtö olisi täsmälleen sitä, mitä juuri nyt kaipaisin. Saattaisin saada pääni kuntoon radikaalilla maisemanvaihdoksella, ja tästä puolestaan on hyviä kokemuksia lähipiiristä. En kuitenkaan uskalla uhrata tätä edistymistä, naurettavan pientä tosin, juuri sen kiihottavan jännittävän riskin takia. Tyhmää kai.
Sataa lunta. Valkeaa puhdasta pehmoista lunta. Kunpa kaikki paska hautautusikin sen alle, ja katoaisi mystisesti kevääseen mennessä (koirankakalle voisi käydä samoin). Kävin juoksemassa vaikkei yhtään olisi huvittanut lähteä. Kannatti kuitenkin, sillä keskittyessä vain askeleisiin ja siihen suloiseen lumeen (minussa taitaa sittenkin asua pienen pieni talvi-ihminen) ajatukset tuntuu pyrkivän väkisinkin terveempään suuntaan. Huomenna taidan aloittaa Onnellisen Elämäni taas alusta. Ja pestä pyykkiä. Ja soittaa äitille. Ja lukea sanakokeisiin. Ja pestä tukan (äärimmäisestä ameebaolosta kertoo paljon se, ettei viitsi edes huolehtia henkilökohtaisesta hygieniasta). Ja laittaa kunnon ruokaa. Ja syödä sitä. Ja muutenkin tehdä kaikkea sitä, mikä pitää ihmisen järjissään. Pakko kai se on yrittää repiä kicksejä tasapaksusta arjesta siihen asti, kun rohkeuskonvehdit tulevat Prisman Candyking-valikoimaan.
Kommentit