Olisi ollut liian äklöä laittaa pelkkä hymiö tuohon otsikon tilalle. Radiosta tulee The Scriptin The Man Who Can't Be Moved ja minulla meni eka koulupäivä oikein hyvin ja muutenkin on ollut tosi kiva päivä enkä ole ahminut ja minulle ehti tulla välissä semmoinen terve nälkäkin mutta en ahminut siitäkään huolimatta ja ja ja... Hymyilen.

Ensimmäistä kertaa pitkään, siis tosi pitkään aikaan tuntui tänään sille, että saan oikeasti elämäni järjestykseen ja ahmiminen oli kuin pahaa unta. Näin hyviä päiviä - siis lähinnä mielialalta - on ollut todella harvassa viime aikoina ja tämä on kuin pikku hengähdystauko koko paskan keskellä. Jos edes kerran viikossa olisi näin hyvä päivä, olisin ikionnellinen. En muistanutkaan, miten kivaa elämä voi olla.

En tajua, miksi edes haluaisin ahmia juuri nyt. Ehkä juuri siksi en ahmi. Ei minulla ole syytä.

Tämä ei kuitenkaan tule kestämään, kyllä minä sen tiedän, en minä näin helpolla pääse. Putoan taas jossain vaiheessa korkealta näiden ahmimattomuuspäivieni jälkeen, mutta nytpä ainakin kerään vähän voimia ponnistaa takaisin ylös. Läskitaisto siis jatkuu. Tai no, ahmimistaisto paremminkin, laihtuminen on toissijaista jos vain pääsisin näistä kohtauksista eroon ja lakkaisin lihomasta.

Ajattelin taas ostaa sen vaa'an. Mutta sitten tulin taas toisiin ajatuksiin. En minä sitä tarvitse. En kyllä ala sillä pomppimaan joka aamu tai edes joka viikko, laihdutin sitten tai en. Minulla on toimiva perstuntuma ja luotan siihen.

Karkkipäivästä ajattelin edelleen pitää kiinni. Nyt kun taas oikein miettimällä miettii, ei ole edes mitään järkeä ahmia joka päivä. Aion elää pitkään, ja siis jos kerran viikossa saan vetää vaikka kuorma-autollisen karkkia, niin 80-vuotiaaksi mennessä olen saanut pitää noin 3000 herkkupäivää! Eihän noin moneksi päiväksi keksi edes ruokalajeja! Eikö olekin aika hienoa, hehheh, tässä minun positiivista psykologiaa.

Yksi päivä lähempänä The Scriptin levyä siis ollaan...