Tänään en ole ahminut. Enkä aio. Ei tulisi edes mieleen (no okei okei, tuo oli valetta, ajattelen sitä koko ajan vaikken sitä teekään). Olen onnellinen. Koulu alkoi ja väsyttää ja vähän stressaa kun heti tungettiin tehtäväksi noin tuhat eri juttua, mutta en ahminut edes sen takia. Trallalaa kyllä se elämä on oikeasti ihan kivaa (tämä on puolitosissaan sanottu)!

Kohta lähden ruokakauppaan, koska ystäväni tulee luokseni viikonlopuksi ja me molemmat tarvitsemme luultavasti sunnuntaiksi terveellistä ja ravitsevaa krapularuokaa - tämä on siis se ystävä joka tietää tästä öhöm ongelmastani. Vielä vähän aikaa sitten minua olisi ahdistanut suunnattomasti se, että joku, vaikkakin rakas kaveri, tunkee tänne koko viikonlopuksi ja sotkee ahmimis-paastokuvioni mutta nyt ei.

Minua ei ahdista!

Minua ei ahdista tällä hetkellä yhtään mikään!

Hip hei!

Suunnitelmissa on myös tavata piakkoin tätä ihastustani eikä edes se, eivät edes läskimakkarani itse asiassa, ahdista minua. Tämä on ihmeellistä kertakaikkiaan. Pystyn pohtimaan sekä ruoka- että ihmissuhdejuttuja ihan uudelta kantilta. Semmoinen järjetön paniikki on poissa, ainakin toistaiseksi. En silti ole terve, tiedän. Pelkään joka hetki alitajuisesti taivaan romahtavan taas kerran niskaani. Olen siksi edelleen aikeissa tunnustaa tämän jutun terkkarille (jos vain saisin itseäni rohkaistua varaamaan sille ajan). Jotenkin kuitenkin tuntuu, että joululomalla, ja ehkä juuri tämän uuden öhöm hoidon ansioista, sain uutta energiaa ja uskoa potkia syömishäiriömörköäni persuksille.

Kirjoitan tätä blogia eniten itselleni, ja vaikka olenkin aloitellut taas pikkuhiljaa paperipäiväkirjankin kirjoittamista, en usko, että hylkään terapiapaskablogiani ainakaan vähään aikaan. Kiitän ja kumarran kaikkia lukijoitani, jotka urheasti jaksavat kannustaa ja tsempata huonoina päivinä ja iloita hyvistä päivistä kanssani, vaikka osa rypee itsekin samassa suossa kuin allekirjoittanut. Ajatelkaa, jos saisitte joku kaunis päivä lukea, että olen kokonaan kunnossa. Varsinainen kasvukertomus, hahaha.