Tämä päivä meni sitten ihan vituilleen - suokaa anteeksi brutaali kielenkäyttöni. Siistin suuni, tiskipöytäni ja pääni sisällön huomenna. Ahmin sittenkin vähän lisää, ihan kuin aamuisessa ei olisi ollut kylliksi yhdelle päivälle. Niin ja kuinka se on mahdollista jos jääkaapissani killittää vain valo ja epämääräinen mehupurkki? Vastaus: kipaisin kaupassa perkele. Aamun ahmimiskohtaus I:n jälkimainingeissa olin liian optimisti ja ajattelin että kai nyt puurohiutaleet ja jugurttipänikkä jääkaapissa aamuun asti säilyy (minulla ei siis ollut jäljellä enää edes mitään aamupalaksi ja se jos mikä on ennusmerkki huomisillan jättirepsulle). No arvatkaapa kolme kertaa säilyikö? Ahmimiskohtaus II oli vain hiukkasen lievempi kuin I ja nyt odottelen kauhulla III:sta. Vielähän sitä tänä iltana ehtisi vaikka Makuuniin... Totta puhuen kyllä melkein jo ehdinkin. Kävelin vittuunnuksissani keskustaan asti ostaakseni sen kirotun puuron ja jugurtin, ja joka ikisen Siwan, Ärrän ja Salen ja K-extran ja mitä niitä vitun kiusauksia sunnuntaisin onkaan kohdalla aivoni kääntyivät asentoon osta suurin suklaalevy minkä löydät ja painu kotiin ahmimaan.

En minä tiedä mikä minua sitten lopunperin pidätteli ostamasta säkillistä ahmittavaa.

Äsken pestessäni tukkaa puristelin sitten taas epätoivoissani läskimakkaroitani. Istuin suihkun lattialla, kuuma vesi valui ja olisi tehnyt mieli vollottaa ääneen. Mikä on tuo omituinen läskimöhkäre vatsani tilalla joka estää vetämästä jalkoja koukkuun leuan alle? Tukkimaiset käsivarret ja löllyvät reidet? En tunne enää ruumistani, se on ihan vieras, tunnen olevani norsu posliinikaupassa jonka ihrakerros tömähtää joka askeleella. Että voi ihminen olla tyhmä ja uhrata ruumiinsa, terveytensä ja itsekunnioituksensa puolen tunnin karkkisession takia! Miten olen saattanut tehdä tämän itselleni? Minun pitää elää itseni kanssa koko loppuikäni eikä siitä mitään tule jos terrorisoin kaiken jo alle kolmikymppisenä. Miten tällä ruholla eletään onnellinen elämä satavuotiaaksi asti? Minun pitäisi pitää huolta itsestäni, ei tuhota terveyttäni näin typerällä tavalla.

Tässä viikonlopussa positiivista on vain se, etten ratkennut irtokarkkiin. Oli tosi lähellä.

Nyt yritän rauhoittua, nukkua kunnolla (jaahas jaahas ihan kuin itsensä voisi pakottaa...) ja herätä aamulla edes vähän vähemmän itsemurhamielellä. Jos olen huomenna ahmimatta, ylihuomenna kaikki on jo sata kertaa paremmin. Miksi olen niin kärsimätön? Miksen pysty olemaan edes yhtä päivää mässäämättä itseäni tainnuksiin? Miksi ahmimattomat päivät tuntuvat vuoden pituisilta ja miksi on niin vaikeaa saada putkea katkeamaan?

Pelkään etten pääse tästä ikinä eroon.

Tuli muuten suihkussa yhtäkkiä mieleen, että silloin kun siskoni sairastui anoreksiaan, vannoin etten minä ikinä alkaisi samaan. Kunpa olisin silloin nähnyt tulevaisuuteen.