En vaan saa tätä masennuskautta loppumaan. Miksi se aina tulee niin nurkan takaa, kun vähän aikaa meni jo ihan kohtalaisen hyvin. En tiedä pitäisikö elää päivä kerrallaan vai tehdä itselleen edes pienen aikavälin tavoitteita. Olen ihan sekaisin. En pääse normaalikelkkaan ruoan, koulun, nukkumisen, mielialan, en minkään suhteen kun kerran siitä maahan muksahdin. Rasittaa ja pelottaa, kun en keksi tälle mitään järkevää selitystä.

Huomenna teen taas kunnon ryhtiliikkeen ja palaan edes jotensakin normaaliin rytmiini. Miten ihmeessä olenkin kehdannut päästää itseni tähän pohjamudissa rypemisen alimpaan asteeseen? Ryven niin että rapa oikeen roiskuu, suu täynnä ja tuntuu että tukehdun. Ahdistaa ja kivistää joka paikkaa. Masentaa niin etten pysty edes ajattelemaan selkeästi. Pollatohtori sanoi ettei tällaisesta saa lannistua, mutta miten ihmeessa olla lannistumatta minä vaan kysyn?

Nyt menen nukkumaan, huomenna lintsaan ja mietin häveten nurkassa aasinhattu päässä, mitä on tullut tehtyä. A:n kanssa päätettiin piristyä ja alkaa pommittamaan toisiamme tekohilpeillä positiivisilla mietelauseilla. A pitää minulle myös positiivisuusakatemiaa kirjekurssina, koska sattuu tuntemaan yhden yltiöiloisen ihmisen ja siis tarkkailee tämän käytöstä ja raportoi siitä minulle. Meistä tulee vielä nii-in onnellisia!