Tai toivottavasti uusi asenteeni pysyy. Teen kaikkeni. Perhana paloi lamppu tuosta pöytävalosta ja on ärsyttävän hämärää kirjoittaa. Uuups, uusi iloinen Laura sanoisikin: "hitsinpimpulat mutta onhan hämärässä ihan tunnelmallista".

Kävin äsken niiiin mielettömän hyvällä lenkillä, etten edes tajua mistä ihmeestä revin energiat siihen, sillä jynssäsin ja kuurasin tänään töissä suhteellisen pitkään ja ankarasti, nukuin ja söin huonosti ja potkin vielä itseni ulos huonolla fiiliksellä kun pää käski mieluummin alkaa ahmimaan. Mutta voi että olen nyt ylpeä itsestäni, koska a) menin lenkille enkä jäänyt ahmimaan b) tuli hyvä mieli heti ensi askeleilla ja c) juoksin tosi pitkään tosi kovaa. Noin puolet lenkistä perässäni juoksi nuorehko mies (leikin aina askeleista tunnistusleikkiä, ja olen siinä jo aika hyvä, ja varmuuden saa sitten kun henkilö kurvaa ohi) ja se toimi mainiona kirittäjänä. Juoksin ja juoksin, enkä edes kunnolla tuntenut juoksevani niin kovaa ja niin pitkään! Se tunne oli mahtava. En vaan halunnut päästää sitä ohi. (Sitten käännyin takaisin ja se jatkoi matkaa joten leikki ja kiritys loppui siihen, mutta juoksin silti hyvällä fiiliksellä takaisin kotiin.)

Taidan alkaa harjoitella maratonia varten. Tai no ensin puolimaratonia.

Tänään siis oli uuden elämän ja asennemuutoksen harjoittelupäivä ja tositoimet alkaa huomenna (voi jessus milloin pääsen eroon tästä itseni toistamisesta??). Miksi ihmeessä minä itseäni rääkkään ahmimalla ja itsesäälissä rypemällä? Minulla on vain tämä yksi elämä ja tämä yksi vartalo ja yksi pää, ja minun on opittava elämään niiden kanssa. En halua viisikymppisenä havahtua siihen, että olen tuhlannut koko nuoruuteni (ja alun keski-iästä, hehe) ratkaistavissa oleviin ongelmiin ja ELÄMÄTTÖMYYTEEN.