Tänä viikonloppuna on hemmottele Lauraa -viikonloppu. Kaikkea saa syödä, kaikkea saa tehdä, mitään ei tarvitse syödä, mitään ei tarvitse tehdä.

Olen iloisella päällä. Tänä aamuna kokeilin kesämekkoa, ja siitä huolimatta että olen mättänyt tällä viikolla niin mielettömästi sapuskaa että sillä ruokkisi koko Afrikan mantereen, se meni päälle. Tietysti se menisi paremmin päälle pienellä jumppauksella, mutta tällä hetkellä olen ihan tarpeeksi tyytyväinen jo siihen, etten ole ahdistuksissani onnistunut paisuttamaan ruhoani ihan norsumittoihin.

Luulen (kotipuoskaroinnin perusteella) että olen ihan oikeasti fyysisesti jotenkin sokeriherkkä. Viime viikonlopun leipomispuuhista (poikaystäväni kanssa, ja hei, minä söin ihan tavallista sokerista ja voista leivottua pullaa skitsoamatta tai ahmimatta yhtään, ja tästä minulle pitäisi myöntää mitali) jäi siis se kovanonnen sokeripussi kaapin perälle, ja ennen kuin "älysin" ettei se paska vaan ikipäivänä tule unohtumaan MINULTA sinne, ehdin syödä sitä käytännössä paljaaltaan ihan liian paljon. Jäin siihen koukkuun. Siitä tuli seuraavaksi päiväksi ihan hirveä olo, mutta himo jäi. Ihan kuin huumetta. Ja sen heittäminen roskiin oli kuin oman lapsensa hylkäystä. Eikö olekin sairasta?

Torstaina, kun olin selvinnyt pahimmasta sokeripöhnästäni, karkinhimo oli edelleen ihan valtava. Siis sellaista tasoa, että olisin voinut oikeasti vaikka kaapata tikkarin joltain kakaralta. Onneksi en antanut sille tunteelle periksi. Eilen sama, mutta jo vähän lievempänä (olin jo ensin Sittarin ovella ja sitten S-Marketin, mutta aivoissani näköjään naksahti järkivaihde päälle viime hetkellä). Nyt tekee mieli karkkia niin vähän, että pystyn hyvin vastustamaan kiusausta.

Mitä tästä opimme? Että Laura-ahmijalle parasta on nollatoleranssi sokerin suhteen. Karu totuus mutta näin se vain on.

Ja hei, tästä minä ansaitsisin toisen prenikan: söin viimeeksi Candykingiä joskus paljon ennen joululomaa! Siitä on yli kaksi kuukautta!

Tällä viikolla olen siis ahminut joka päivä paitsi tänään ja eilen. Olen kuitenkin ahminut ihan suht terveellisesti, jos sitä sokerisössöä ei oteta lukuun, ja jos nyt ahmimista voi mitenkään pitää terveellisenä. Olen laittanut paljon kunnon ruokaa. Ja sitä saa mättää kuin pizzabuffetissa. All you can eat. Nytkin jääkaapissa on vihanneksia ja tosi hyvää linssi-tomaattikeittoa (itse tein, ja se on uutta lempiruokaani) ja saan vetää ne kaikki vaikka yhdeltä istumalta jos huvittaa. Samoin saan ostaa karkkia jos haluan. Saan ostaa ruisleipää ja margariinia ja jäätelöä ja leipoa pullaa tai syödä sen taikinan raakana (urgh) tai vetää hilloa lusikalla purkista tai nutellaa tai käydä joka ainoassa Siwassa ostamassa viisi suklaalevyä mutta minä en halua.

Rajoituksista tulee pahimmat ahmimiskohtaukset. Tästä lähin panostan kunnon ruokaan, jota saa vetää niin ettei karkki tule enää edes mieleen.

Miksi syöminen on niin vaikeaa toisille? Saisipa joskus vielä olla edes yhden päivän ajattelematta tätä koko ajan. Vaikka olen vammaillut kehoni ja mieleni kustannuksella jo monta vuotta, olen silti yllättävänkin toiveikas pääsemään tästä eroon. Tällaisina päivinä varsinkin pidän ihan varmana, etten minä aina tule olemaan näin sekopää ruuan suhteen. Ja se on aika lohdullista, siis tämä optimistisuus. Ja olenhan edistynyt ihan valtavasti viimeisen vuoden aikana. Saan kylmiä väristyksiä kun luen esimerkiksi parin vuoden takaisia päiväkirjojani. Sinne pohjalle en enää halua, enkä aio, koskaan pudota, ja potkin tätä peikkoa kauemmaksi itsestäni niin sinnikkäästi, ettei sitä putoamisriskiä koskaan enää pääse edes syntymään.