Kuuntelen ranskalaista räppiä, oui oui bagnole, p'tit frère, kiffer, meuf, Saint-Denis, ja sen tahtiin puristelen läskimakkaroitani. Un deux trois. Ei minulla ennen ollut tällaisia vatsapoimuja.

Syön karkkia. En ahmi vaan syön karkkia. En olisi ansainnut tätä pussillista (ja minkä helvetin takia ei voi ostaa edes vähän pienempää pussia tai vain niitä lajeja irttareita joita tekee mieli vaan pitää aina mättää säkkiin se perussatsi jolla normaali ihminen pärjäisi viisi vuotta?) mutta je m'en fous. J e   m ' e n   f o u s .

Söin myös pussillisen nuudeleita ja minulla on kamala morkkis. Minulla on ongelma, jos syön surutta melkein kilon karkkia ja otan pultit 65 gramman nuudelipussista.

Jotenkin kierosti ajattelen, että tavallisen ruuan, joksi siis nuudelitkin jotenkin lasken, täytyy olla terveellistä. Ja nuudelien venhäjauho ja liika suola ei siis ole. Vaikka eihän se tapa jos niitä syö kohtuudella. En saa tyhmää päätäni tajuamaan, että nuudelitkin voi olla kelpo ravintoa jos niitä ei syö joka päivä. Olen tyhmä ja nuudelineuroottinen.

Dans la mauvaise voie, véritablement.

Vittu.

Nytkin voisin olla tekemässä ihan jotain muuta kuin kirjoittamassa tällaista paskaa sokeripöhnässäni. Valitsin kuitenkin taas helpoimman tien, turtumuksen ja itseinhon. On niin helppoa takertua itsesääliin, koska siitä saa helposti elämänsä kiintopisteen niin että kaikki muut ongelmat tuntuu pienille.

Quelques mots d'amour, voi jeesus kristus mitä olenkaan pikku mp3-soittimeeni laittanut.

Saan kohta varmaan jonkun liimakorvan koska siitä asti kun ostin tämän soittimen, olen kuunnellut sitä niin taukoamatta, että kuulokkeet varmaan alkavat pian juurtua korviini.